ARVOKESKUSTELUN ARVOISTA

Yhteiskunnassa ja kirkossa on käyty jo pidemmän aikaa ns. arvokeskustelua. Pohditaan, millaiset arvot takaavat vakaan ja oikeudenmukaisen kehityksen tulevaisuudessa. Tällaista pohdintaa kuuluu ehdottomasti tukea. Monilta ristiriidoilta ja rauhattomuuksilta vältytään, jos on kaikkia sitovat pelisäännöt, joita arjen keskellä käytännössä myös pyritään noudattamaan. Vuosikymmenten saatossa rakennettua kansallista yhtenäisyyttä ei pitäisi vaarantaa murentamalla kestävää, perinteistä arvopohjaa – vaikka väliin uusia sovelluksia uutena aikana tietysti tarvitaan.

Kutakuinkin näin se arvokeskustelu kulkee ja etenee arvokkaasti, hyvässä yhteisymmärryksessä. Joskus joltain taholta saattaa tulla ylilyönti. Mutta päällisin puolin kaikki on kunnossa. Itseäni kuitenkin vaivaa joskus epäilys, että itse arvot ovat nykyisessä arvokeskustelussa ehkä sittenkin hukassa. Usein nostetaan ylevästi esille “demokraattiset arvot”. Käsite tuntuu sopivalta ja tarkoituksenmukaiselta. Ikään kuin tarkkaan tiedettäisiin, mistä lopulta puhutaan. Tosiasiassa demokratiasta (niin kannatettava aate kuin se onkin) ei koskaan ole valtion arvopohjaksi. Demokratia on vain eräs tapa hallita (ns. hallitusjärjestelmä), joka on historian kuluessa osoittautunut varsin toimivaksi. Sen puitteissa täysi-ikäisillä kansalaisilla on yleinen äänioikeus; päättäjiksi ja vaikuttajiksi valitaan ainakin pääsääntöisesti kokeneita politiikkoja. He toimivat koko yhteiskunnan parhaaksi tai menettävät paikkansa seuraavissa vaaleissa. Näin demokratia toimii. Tällä ei kuitenkaan vielä sinänsä ole mitään tekemistä “arvopohjan” kanssa. Ajatellaan vain kaikkea sitä, mitä on päätetty “demokratian nimissä”. On hyväksytty esim. vapaa abortti, parisuhteen rekisteröinti, lähes estottoman pornon levitys, kauppojen aukiolo sunnuntaisin, taloudellinen kasvu luonnosta ja ympäristöstä piittaamatta, määrärahojen supistukset vanhusten ja sairaitten hoidossa sekä lasten koulutuksessa jne. Nämä päätökset kertovat jotain siitä todellisesta “arvopohjasta”, joka ohjaa yhteiskunnan demokraattista päätöksentekoprosessia. Siksi demokratiasta ei siis koskaan ole valtion “arvopohjaksi”. Pikemminkin puhe demokraattisista arvoista johtaa keskustelun aivan väärään suuntaan. Ajaudutaan harhaan, koska suuntaa haetaan – kuvaannollisesti puhuakseni – “lehmästä, joka liikkuu vapaana laitumella”.

Toisinaan yhdeksi tärkeäksi arvoperustaksi on haluttu nostaa laki ja tuomioistuinten lainmukaiset päätökset. En kai voi olla pahasti väärässä, jos lain mukaan olen täysin oikeassa? Ottamatta nyt edes kantaa siihen mahdollisuuteen, että laitkin voivat olla väärässä, haluaisin viitata huippuasianajaja Matti Wuoren haastatteluun Helsingin Sanomien NYT-liitteessä (32/2004). Hän sanoo suoraan, että nykyisin “moraaliset ongelmat on turhan usein tyhmennetty lakikysymyksiksi”. Olipa hyvin sanottu. Esimerkiksi jos ajan autolla (puoli)tahallaan jalankulkijan yli, joka käveli “päin punaista”, teinkö kuljettajana jotain väärää? Maallisen lain mukaan en, mutta Jumalan sanan (sekä yleisen oikeustajun ja ehkä myös omantunnon) valossa kyllä. Juuri tämän tähden yhteiskunnan laki ei voi korvata moraalia. Arvokeskustelussa joudutaan väistämättä menemään paljon pintaa syvemmälle. Vanha Katekismus ei turhaan puhu niistä, jotka “lain ja oikeuden varjolla” tekevät lähimmäisellensä vääryyttä (9. käskyn selitys). Se on selkeä moraalinen kannanotto!

Samantapaista (näennäis)keskustelua käydään nyt kirkossakin. Kuinka usein esim. virkakysymyksessä on vedottu ja vedotaan kirkolliskokouksen päätökseen vuodelta 1986? Monet papit ja kaikki piispat, useat tavalliset ja vähemmän tavalliset seurakuntalaiset menevät lain taakse piiloon todellista teologista pohdintaa. He eivät ilmeisesti enää aina edes ajattele koko ongelmaa totuuden pohjalta. Heille riittää yksinkertaisesti vain, että heidän linjansa naispappeuden puolesta on ns. lainmukainen. Tässä tapahtuu (muutettavat muuttaen) juuri se “moraalin tyhmentäminen lakikysymykseksi”, josta asianajaja Matti Wuori Helsingin Sanomien NYT-liitteen “Wuorisaarnassa” varoitti. Eikö meidän Herramme ja Vapahtajamme Uuden testamentin Matteuksen evankeliumin Vuorisaarnassa varoittanut ihan samasta? “Ei jokainen, joka sanoo minulle: Herra, Herra! pidä tuleman taivaan valtakuntaan; mutta joka tekee minun isäni tahdon, joka on taivaissa.” (7:21)

Välistä tuntuu siltä, että nykyisin “puhetta on paljolti siitä, mistä on puute”. Arvokeskustelua vaivaa pelottavan usein lähes täydellinen arvotyhjiö. Kreikkalaista filosofiaa vapaasti soveltaen: “Kaikki virtaa (panta rei)!” Ei ole mitään kiinteitä arvoja. On vain arvoja, jotka ovat voimassa, kunnes ne enemmistöpäätöksellä muutetaan. Siksi arvokeskustelu typistyy toistuvasti sen selvittämiseksi, mitä kansa kaikkivaltias nyt tahtoo ja haluaa. Tämän enempää puuttumatta asiaan totean vain hyvin lyhyesti: Tuollaisen arvokeskustelun jäljiltä meillä on nyt sekularisaatio, kulttuurirelativismi, postmodernismi, normirevoluutio jne. Hienoja käsitteitä, mutta arvotonta täynnänsä – joten jääköön suomentamatta.

Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski osui oikeaan kirjoittaessaan: “Jos Jumalaa ei ole, kaikkihan lopulta on sallittua!” Kreikkalaissyntyinen, ruotsalainen kirjailija Theodor Kallifatides on ilmaissut saman vaikeatajuisemmin, mutta vähintään yhtä hyvin: “Kaikki yritykset luoda moraalia ilman metafyysistä auktoriteettia (suomeksi: ‘ilman Jumalaa’) ovat epäonnistuneet.” 1900-luvulla ateistinen, materialistinen arvopohja on yhdistetty milloin marxilaisuuteen, fasismiin, natsismiin, sosialismiin tai kapitalismiin. Tuloksena on – ennemmin tai myöhemmin – ollut aina täydellinen kaaos. Siltä meitä ei pelasta edes kansanvaltakaan, demokratia. Uusi testamentti kertoo, kuinka kansa (kr. demos) lopulta taipui ylipappien ja kirjanoppineiden taitavasti kyhäämään suunnitelmaan “vallata”, “ottaa kiinni” (kr. kratein) Jeesus (Mark. 12:12). Jotain vastaavaa kerrotaan jopa hänen omaistensakin (!) havitelleen (Mark. 3:21). Pahimmillaan demokratia on juuri tällaista: kansan pyrkimystä vallata Jumala, vallita häntä, hallita hänen luomakuntaansa mielivaltaisesti. Nämä yritykset ovat kuitenkin toistuvasti päättyneet ilmiselvään turmioon. Babylonian tornia ei ole koskaan onnistuttu rakentamaan loppuun asti.

Todellinen arvokeskustelu on syvimmältään aina teologista. Siinä ei silloin lopulta voida sivuuttaa kysymystä Jumalasta tai kristillisistä arvoista. Maamme tunnus, siniristilippu, kuvastaa kauniisti, mihin kansamme pyhimmät arvot perustuvat. Jos risti otetaan pois, jäljelle jää vain rikkirevitty riepu, joka tuulessa ja myrskyssä repeytyy entistä pahemmin riekaleiksi. Tosin joku saattaa yrittää väittää, että uskonnollinen näkökulma ei enää laisinkaan kuulu yhteiskunnassa käytävään arvokeskusteluun. Mutta se, joka on ymmärtänyt, että ihmisten keskinäisillä sopimuksilla (demokraattisilla päätöksillä) ei ikinä pystytä luomaan kestäviä arvoja, hän kyllä ymmärtää varmasti, että vasta uskonnollisen näkökulman huomioimisesta arvokeskustelu voi toden teolla alkaa.

Timo Laato

Tämän hienon ja ajankohtaisen puheenvuoron on kirjoittanut ystäväni, TT Timo Laato, STI:n hallituksen jäsen. Se julkaistaan myös ruotsiksi.

TD Timo Laatos fina inlägg publiceras snart också på svenska på denna sida.

Henrik

Kommentera

E-postadressen publiceras inte. Obligatoriska fält är märkta *

Denna webbplats använder Akismet för att minska skräppost. Lär dig hur din kommentardata bearbetas.