”Kaikki kirkon sisällä voitaisiin tehdä toisin ja varautua siihen todellisuuteen, että kirkollisverovarojen keruu loppuu muutaman vuoden päästä. Silloin tarvitaan moneutta ja erilaisuuden kunnioitusta.”
Näin kirjoittaa VT:n eksegetiikan professori, Antti Laato. Handoutissa, joka jaettiin lehdistötilaisuudessa toissa päivänä, prof. Laato peräänkuuluttaa moneutta ja erilaisuuden kunnioitusta.
Julkaisen Antti Laadon handoutin tekijän luvalla.
”Kirkko pelkää kohdata avoimesti toisinajattelevia. Sen tulisi ottaa oppia anglikaanisesta kirkosta. Määritteleehän meidän kirkkojemme välistä suhdetta Porvoon julkilausuma.
Kirkossamme on nyt käynnissä monta ahdasmielistä ja ongelmallista ajojahtia toisinajattelevia vastaan, jotka kuitenkin laajemmassa ekumeenisessa tarkastelussa ovat kristikunnassa rakastettuja. Kirkko on vuonna 2001 käynyt ekumeenisen keskustelun helluntaiherätyksen ja vapaakirkon kanssa karismaattisuudesta. Yhteisessä julkilausumassa lausuttiin, että haluttiin syventää teologista keskustelua karismaattisuudesta:
http://www.evl.fi/kkh/kt/uutiset/mar2001/karisma.htm
Markku Koiviston toiminnassa karismaattinen teologia on viime vuosina tullut kirkolle haasteeksi. Ekumeenisissa yhteyksissä haluttiin etsiä yhteyttä mutta nyt kirkon sisällä on päädytty toisenlaiseen suunnitelmaan: Markku Koivisto halutaan erottaa pappisvirasta harhaoppisena. Kirkko tarvitsee syvällistä teologista ja ennen kaikkea eksegeettistä keskustelua niistä monista Raamatun kohdista, joihin Koivisto vastineessaan vetoaa. Kirkon tulee kohdata avoimesti karismaattisuus ja sen moni-ilmeinen teologia.
Toinen samantapainen prosessi on käynnissä niitä vastaan, jotka virkakysymyksessä ovat perinteisellä kannalla. Piispa Mikko Heikan johtama työryhmä ehdottaa, että jokainen naispappeuteen taipumaton tulee asettaa sukupuolisen syrjintään syyllistyneenä tuomioistuimen eteen tuomittavaksi. Rangaistuksena tällaisesta rikoksesta on “sakko tai enintään yksi vuosi vankeutta”. Samalla Heikan raportissa myönnetään, ettei naispappeuteen taipumattomien mielipide ole heresia. Heitä kuuluisi sen vuoksi rakastaa kirkon sisällä. Ekumeenisissa yhteyksissä kirkko osoittaa ystävällistä asennetta roomalaiskatolista ja ortodoksista kirkkoa kohtaan, mutta kääntää ekumeeniset kasvonsa pois kirkon piirissä toisella kannalla olevilta. Netissä kerätään nimiä sen puolesta, ettei Heikan raportin epäinhimillisiä juridisia toimenpiteitä laitettaisi toimeen kirkossamme:
http://www.rakentaviaratkaisuja.fi/index.php
Kirkollamme on Porvoon sopimus anglikaanisen kirkon kanssa. Anglikaanisen kirkon piirissä on ihan toisella tavalla työstetty karismaattisuuden haastetta. Sen keskuudessa onkin virinnyt kirkkoa uudistava karismaattinen liike: http://www.allsaintsjakarta.org/anghist.htm
Anglikaanisen kirkon piirissä kunnioitetaan myös perinteisen virkakäsityksen kannalla olevia. He saavat toimia seurakunnissa ja heitä vihitään myös kirkon papeiksi.
Kirkko näyttää valitsevan ne, keihin se kohdistaa harhaoppisyytöksensä tai juridiset pakkotoimet polkien omantunnon ja uskonnonvapauden. Hyvänä vertailukohtana voidaan ottaa esim. se, että kirkkoomme on muutamia kertoja kutsuttu piispa John Shelby Spong, jonka yhtenä teesinä on, ettei Jumala kuule rukouksia:
http://www.adherents.com/largecom/epis_12theses.html
Monilla ihmisillä oli tsunami-onnettomuuden jälkeen tarvetta tulla kirkkoon hiljentymään ja rukoilemaan Jumalaa. He olisivat tuskin saaneet lohdutusta, jos kirkon ovelle olisi naulattu Spongin 12 “uuden uskonpuhdistuksen” teesiä, joista 10 ilmaisee ajatuksen: Ei ole persoonallista Jumalaa, jolle rukouksia voisi osoittaa. Kuka kirkossamme on vastuussa siitä, että tällainen opettaja kutsutaan kylään?
Palkitseeko kirkko pahalla työntekijöitään, jotka pyrkivät laajasti ekumeenisesti hyväksytyistä teologisista lähtökohdista käsin rakentamaan kirkkoamme? Tärkeä kontrollikysymys tässä yhteydessä on se, mitä hyvää Markku Koiviston tekemä työ on tuonut hädässä oleville ja apua tarvitseville ihmisille. Tuomitessaan jonkun syylliseksi tuomari ei voi sulkea silmiään ihmisen hädältä eikä hän päätöstä tehdessään voi sivuuttaa sitä kättä, joka on auttanut hädässä olevaa.”
Antti Laato, prof (teologinen tiedekunta, Åbo Akademi), pastori (Suomen ev.lut. kirkko)
Ja Antti Laato jatkaa:
”Kirkko on lausunut vuonna 2001 haluavansa syventää teologista näkemystään karismaattisuudesta. Koiviston erottaminen ei ole oikea ratkaisu tähän päämäärään pyrittäessä.
Porissa 26.-27. marraskuuta 2001 pidettiin Suomen. Ev.lut. Kirkon, helluntaiherätyksen ja Suomen vapaakirkon väliset oppineuvottelut karismaattisuudesta. Neuvotteluja johti taitavasti ja syvällisesti piispa Ilkka Kantola. Kirkot päätyivät lausumaan yhdessä julkilausuman, joka julkaistiin 28.11. 2001. Suomen kirkon kotisivuilla asia esitettiin otsikolla: “Karismaattisuus on haaste kirkoille”
http://www.evl.fi/kkh/kt/uutiset/mar2001/karisma.htm
Olin itse mukana näissä neuvotteluissa ja pidin näitä neuvotteluja tärkeänä keskustelun avauksena. Karismaattisuutta ajatellen luterilaisen teologian ongelmana on aina ollut se, ettei sillä ole omassa tunnustuspohjassaan paljonkaan kannanottoja tähän ilmiöön. Karismaattisuus ei yksinkertaisesti ollut kovin ajankohtainen teema Lutherin aikana. Nykyinen karismaattinen liike sai alkunsa vasta paljon Lutherin ajan jälkeen. Karismaattisuus haluttiin kuitenkin myös luterilaisen osapuolen toimesta nähdä oleellisena osana luterilaista teologiaa:
Kirkkokuntien välillä havaittiin eroavuuksia, mutta useassa peruskohdassa kirkkokuntien edustajat löysivät yhteisen pohjan. Kirkkokuntien neuvottelijat totesivat, että kristityn uusi elämä perustuu joka päivä Kristuksen sovitustyöhön ja uskon kautta lahjaksi saatuun vanhurskauteen. Uusi elämä Kristuksessa ilmenee pyhityksenä, jonka tulee kasvaa armon varassa. Kasvuun päivä päivältä sisältyy myös taistelu kristityssä vielä vaikuttavaa syntiä vastaan.
Kirkkokuntien edustajat olivat yhtä mieltä siitä, että Pyhän Hengen synnyttämiä armolahjoja tulee vaalia eikä torjua, mutta niitä pitää myös arvioida seurakunnissa. Neuvotteluissa todettiin, että kirkkokunnat haluavat olla avoimia eri armolahjojen luomille myönteisille mahdollisuuksille.
Yhteisen palvelu- ja todistustehtävän vahvistamiseksi kirkkokunnat aikovat jatkaa rakentavia keskusteluja ja pyrkivät ymmärtämään toistensa eri korostuksia.
Kirkolla on luterilaisen tunnustuksen mukaan velvollisuus ottaa Raamatun tekstit vakavasti. Karismaattisuus ilmiönä on laajasti UT:n ja VT:n kirjoituksissa esillä oleva asia. Edellä mainituissa oppineuvotteluissa luterilainen kirkkomme päätyikin korostamaan karismaattisuuden tärkeää merkitystä kristityn elämässä pitkälti juuri Raamatun tekstien pohjalta:
Neuvottelun osapuolet olivat yhtä mieltä uskonpuhdistuksen keskeisestä sanomasta, uskonvanhurskaudesta. Yksityiskohdissa havaittiin sekä kirkkokuntien välillä että niiden sisällä eroavuuksia, mutta useassa peruskohdassa löytyi yhteinen pohja. Yhteisymmärrys ilmaistiin siinä, että Jumala vanhurskauttaa ihmisen yksin Kristuksen sovitustyön perusteella, uskon kautta ja yksin armosta. Myös keskusteltaessa siitä, mitä uusi elämä Kristuksessa on ja miten se ilmenee, todettiin, että kristityn uusi elämä perustuu joka päivä Kristuksen sovitustyöhön ja uskon kautta saatuun lahjavanhurskauteen.
Uusi elämä Kristuksessa ilmenee pyhityksenä. Sen tulee päivä päivältä kasvaa armon varassa. Uusi elämä on iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä: ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa” (Room. 14:17). Samalla tähän kasvuun sisältyy kilvoittelu, s.o. taistelu kristityssä vielä vaikuttavaa syntiä vastaan.
Raamatussa, erityisesti apostoli Paavalin kirjeissä, karismaattisuus tulee näkyviin eri muodoissa. Pyhä Henki synnyttää arkielämässä vaikuttavaa Hengen hedelmää ja varustaa armolahjoin erilaisiin palvelutehtäviin. Pyhä Henki toimii myös sairaiden parantamisen, kielillä puhumisen ja profeetallisen julistuksen ja muiden armolahjojen kautta. Armolahjoja esiintyy seurakunnissamme, mutta niiden asemaan ja merkitykseen sisältyy erilaisia korostuksia. Olimme yhtä mieltä siitä, että armolahjoja tulee vaalia eikä torjua: ”Älkää sammuttako Henkeä” (1. Tess. 5:19) Pyhän Hengen lahjat ovat tarkoitetut koko seurakunnan palvelemiseksi, eikä vain yksilön hyödyksi. Sen tähden armolahjojen arviointi kuuluu koko seurakunnalle ja sen kaitsennasta vastaaville. Karismaattisuus voi myös vääristyä, ja siksi sen tulee pysyä terveen raamatullisen uskon hallinnassa.
Yhteisesti lausuttiin myös julki se toivomus, että keskusteluja voidaan jatkaa ja karismaattisuuden teologiaa jatkossakin käsitellä rakentavassa sävyssä:
Neuvotteluissa keskusteltiin mahdollisuuksista, joita yhteiskunnan muuttuminen tarjoaa kirkoillemme ja seurakunnillemme. Vallitsevat kehitystrendit asettavat julistukselle ja seurakuntaelämälle haasteita ja kysymyksiä, joihin meillä ei ole helppoja vastauksia. Haluamme kohdata nämä haasteet tukeutuen terveeseen harkintakykyyn, perustuen Jumalan sanaan ja antautuen Pyhän Hengen johdatukseen. Tahdomme olla avoimia niille myönteisille mahdollisuuksille, joita armolahjat ja niiden vaaliminen tarjoavat kristilliselle elämälle seurakunnissamme ja kirkoissamme sekä niiden lähetys- ja todistustehtävälle.
Pyrimme neuvottelussamme ymmärtämään toistemme näkemyksiä karismaattisuudesta ja etsimään siihen sisältyviä mahdollisuuksia hengellisen elämän uudistamiseksi seurakunnissamme ja kirkoissamme. Käsityksissämme ilmeni erilaisia korostuksia, mutta ilmaisimme tahtomme käydä jatkossakin rakentavia keskusteluja asiasta yhteisen palvelu- ja todistustehtävämme vahvistamiseksi.”