Arkkipiispa Tapio Luoma on ottanut Uuden Suomen haastattelussa (24.10.) voimakkaasti kantaa luterilaisen kirkon arvokeskusteluun ja henkilöinyt sen kansanedustaja Päivi Räsäseen (tämä mainitaan jutussa 10 kertaa). Alun perin tarkoitukseni oli ainoastaan kommentoida Luoman haastattelua lyhyesti. Mitä useampaan kertaan luin tekstin, sitä hämmentyneemmän olon se kuitenkin jätti. Miksi piispa hyökkää vielä kerran kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan? Miksi Räsäsen edustamat näkemykset esitetään mustavalkoisesti piispan edustaman “kirkon” vastakohdaksi? Ja miksi tavallinen kristillisen moraalin mukainen seksuaalikäsitys esitellään halventaen ulkomaiseksi tuontitavaraksi?
Tarkoitukseni ei ole tässä artikkelissa varsinaisesti etsiä Luoman motiiveja, vaikka aihetta epäilemättä sivutaan. Olisi helppo aloittaa pohtimalla pahantahtoisia motiiveja tai persoonan ilkeyttä, mutta ongelma ei ratkea ad hominem -argumenteilla. Faktojen tasolla on joka tapauksessa outoa se, että vaikka käräjäoikeus on vapauttanut Räsäsen kaikista syytteistä ja jopa todennut valtaosan syytteistä vääristelyiksi, piispa Luoma yrittää tehdä Räsäsestä syyllisen kirkollisiin jännitteisiin nimenomaan oikeudenkäyntiin vedoten. Jokin selitys avoimelle hyökkäykselle täytyy olla.
***
Ensimmäinen haastattelun esiin nostama aihe koskee Räsäsen oikeudenkäynnin yleisasetelmaa. Luoma sanoo olevansa “huolestunut Suomen joutumisesta uskonnollistaustaisen äärikonservatiivisen lobbaustoiminnan kohteeksi”. Ongelmana on Räsästä avustanut kristittyjen lakimiesten perustama ADF-lakijärjestö, joka on Luoman teologisen erityisavustajan Juha Meriläisen mukaan “vihajärjestö” ja “äärikonservatiivinen lobbausjärjestö”. Mikä siis on totuus puhtaasti korkeiden juridisten ja eettisten periaatteiden mukaan toimivasta järjestöstä ja sen vaikutuksesta?
Haastattelun pääteesinä on “äärikonservatiivijärjestöjen lobbaus”. Termi esiintyy lyhyehkössä tekstissä kahdeksan kertaa, ja lisäksi sen sisältöä avataan muutamaan kertaan. Ei ole aivan selvää, mitkä kaikki kohdat tulevat piispa Luoman suusta ja mitkä ovat toimittaja Minna Karkkolan käsialaa, mutta lopputulos on yksinkertainen. Sekä Luoman että Karkkolan mukaan ulkomailta tulee synkkää ja pahantahtoista lobbausta, joka olisi välittömästi pysäytettävä.
Onko ADF vihajärjestö? Viittaa ovat Yhdysvalloissa sovitelleet järjestön harteille samat HLBTIQ-ryhmät, joiden synnyttämiä ongelmia ADF:n juristit ovat ratkoneet oikeusistuimissa. Keskeisessä asemassa on ollut järjestöjä yhdistävä kansainvälinen ILGA. Todellisuudessa ADF on puhtaasti juridinen järjestö, joka tarjoaa lainopillista apua etenkin länsimaiseen arvokonfliktiin liittyvissä oikeudenkäynneissä. Noissa jännitteissä haukkumasanat ovat lentäneet keveästi. Luoman haastattelussa ADF kuvataan aatteelliseksi järjestöksi, jonka tavoitteena on evankelioida vanha Eurooppa äärikonservatiisella uskontokäsityksellä. Kun piispa Luoma (tai hänen erityisavustajansa; juttu on tältä osin horjuva) omaksuu todellisesta juridisesta asetelmasta poikkeavan termin omaan käyttöönsä, hän syyllistyy mustamaalaukseen.
Minkä logiikan mukaan Räsänen muodostaisi näkemyksineen sen väylän, jonka avulla amerikkalainen äärikonservatismi tai trumpismi yrittäisi muuttaa suomalaisen yhteiskunnan ja luterilaisen kirkon? Ainoa analyysin esille nostama mahdollisuus on väärän seuran argumentti (guilt by association). Koska ADF on auttanut Räsästä oikeudenkäynnissä, hänen täytyy olla Yhdysvaltain äärioikeiston bulvaani Suomessa – vaikka ADF itse ei edes edusta mainittua poliittista suuntausta. Näin tutkijan näkökulmasta on välttämätöntä huomauttaa Luomalle, että guilt by association ei ole missään analyysissä mielekäs peruste.
***
Luoma jättää haastattelussa täysin huomiotta sen, että Räsäsen näkemykset seksuaalisuudesta ja avioliitosta ovat tavallisia kirkon tällä hetkellä voimassa olevia käsityksiä. Hän ei kiinnitä huomiota siihen, että oikeudenkäynnin avainkohdassa ollut Räsäsen twiitti ja kysymys “kirkon” (eli parin helsinkiläisen seurakunnan) osallistumisesta Pride-kulkueeseen synnyttivät luterilaisen kirkon sisällä myrskyn.
Räsänen kritisoi aikanaan kirkon osallistumista – ei siis kulkueen järjestämistä – lainaten kuuluisaksi tullutta kohtaa Roomalaiskirjeestä. Historiaton media unohti Luoman tavoin nopeasti, että kirkon osallistuminen nostatti väittömästi kirkossa paljon Räsäsen twiittiä laajemman kiistan. Neljä kirkkoherraa julkaisi Itä-Savo -lehdessä (20.6.2019) kirkon päätöstä kritisoivan kannanoton, jossa he sanoutuivat irti Pride-kampanjasta. Hieman myöhemmin yksitoista kirkon järjestöjen johtajaa antoi kannanotolle julkisen tukensa.
Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti puolestaan Itä-Häme -lehdessä (26.6.2019) työryhmän päätöksestä, että Suomen ev.lut. kirkko ei ole ryhtynyt Helsinki Priden tukijaksi. “Johtavista viranhaltijoista koostuvalla Kirkkohallituksen johtoryhmällä ei kuitenkaan ole valtuuksia tehdä tällaisessa asiassa koko kirkkoa koskevia päätöksiä.” Hän jatkoi: “Kirkkohallituksen johtoryhmän päätös antaa tukensa Pride-viikolle on ongelmallinen, sillä sen taustalla vaikuttava ihmis- ja avioliittokäsitys on kirkon opetukselle vieras ja osin sen vastainen.”
YLE:n haastattelun (28.6.2019) mukaan Oulun piispa Jukka Keskitalo selvitti puolestaan asiaa virallisia kanavia ja totesi pian konfliktin jälkeen, että Kirkkohallituksen johtoryhmällä ei ollut toimivaltaa päättää Pride-kumppanuudesta. Uutinen lainasi piispa Keskitaloa: “Kirkkohallituksen johtoryhmä on keskusteluelin, jolla ‘ei ole toimivaltaa päättää yhtään mitään yhtään mistään kysymyksestä’.” Keskitalo jatkoi: “Suomen evankelis-luterilainen kirkko julkisyhteisönä ei myöskään ole Helsinki Priden yhteistyökumppani, vaikka tällainen mielikuva on nyt epäselvällä toiminnalla ja tiedottamisella syntynyt.”
Kirkon sisällä olevaa asetelmaa arvioiden on tarpeen muistaa, että osallistuminen ei ollut kirkon oma tai julkinen kannanotto Pride-kulkueen edustaman ideologian puolesta. Sen sijaan päätös osallistumisesta paljasti kirkon korkeimpaan johtoon asti ulottuvan ankaran kiistan gender-ideologiasta ja siihen sitoutumisesta tai sen hyväksymisestä kirkon toiminnan piirissä. Kun Luoma nyt kaivaa Räsäsen tapauksen uudelleen esille omassa taistelussaan, hän asettuu vastustamaan kantaa, jota Häkkinen, Keskitalo ja monet kirkkoherrat ovat saman kiistan ympärillä edustaneet. Tämä paljastaa kirkossa olevan repeämän syvyyden.
***
Edelleen on tarpeen kiinnittää huomiota siihen, mistä gender-ideologiassa on kyse. Piispa Luoman analyysi, siinä määrin kuin sitä voidaan jäljittää, on perin puutteellinen. Haastattelun perusteella hän väheksyy termin “gender” ideologista merkitystä ja tuntuu ajattelevan, että sana liittyy pelkästään aikamme eri suuntausten pyrkimyksiin edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta kirkossa ja yhteiskunnassa. Jostain syystä kuitenkin samalla termi “anti-gender”, joka liikkeen muodossa linkitetään niin ikään Räsäseen, saa paljon syvemmän sisällön. Käsite kattaa ensinnäkin ADF:n pahantahtoisen aatteen ja nousee merkitsemään taantumuksellista edellä mainitun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisen vastustamista.
Tällaisessa asetelmassa pieni historian katsaus lienee välttämätön. Terminologia tulee Yhdysvalloista, missä englannin kielen sanat “sex” ja “gender” on asetettu ideologisesti toisiaan vastaan jo vuosikymmenten ajan (kannatta lukea uudelleen Judith Butlerin kirja Hankala sukupuoli). Tässä jaossa “sex” tarkoittaa biologista sukupuolta ja “gender” yleisemmin sukupuolisuutta ja koettua sukupuolta. HLBTIQ-yhteisöt pitävät jakoa tärkeänä ja vaativat nimenomaan gender-määritelmän ottamista yleiseen käyttöön. (Usein käytetty lyhenne HLBTIQ tarkoittaa nimikkeitä homo-lesbo-bi-trans-inter-queer; englanniksi usein: LGBTQ, Lesbian, Gay, Bisexual, Transgender, Queer; tosin kirjaimia voi suuntausten myötä olla enemmänkin ja nimikkeet vaihtelevat). Vaatimukset ovat pitkälle meneviä, kuten voidaan nähdä Suomessa vastikään esillä olevan trans-lain valmistelusta.
Arkkipiispa Tapio Luoma ei tätä jännitettä tunnista tai tunnusta. Hän asettuu täysin HLBTIQ-yhteisöjen rintamaan ja pitää näiden vaatimuksia oikeutettuina – täysin huomioimatta sitä, mitä Raamattu ja kristillinen moraali aiheista sanovat. Hän toimii kuten aiemmin piispana toiminut Björn Vikström, joka kirjoitti näkemyksen puolesta ja taisteli olettamaansa patriarkalismia vastaan kirjassaan Monta rakkautta.
Tässä asetelmassa Luoma pitää kirkon ainoana uhkana anti-gender -liikettä, jonka vihollisena ei ole amerikkalainen woke tai cancel-kulttuuri HLBTIQ-ryhmineen – vaan terve ja tasapainoinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden pyrkimys (Luoma yhdistää gender-idelogian vain hyviin tavoitteisiin: “Tasa-arvo ja syrjimättömyys kuuluvat kristillisen uskon perusteisiin”). Vastapuoli on tälläkin kohden tarkasti määritelty: ”äärikonservatiivit itse näkevät uhkana ‘gender-ideologian’, jonka annetaan ymmärtää olevan kristinuskon kannalta vaarallista”.
Tutkijana voin tehdä tästä vain sen johtopäätöksen, että piispa Luoman mukaan arvokonfliktia ei ole olemassa. Hänen vastakkainasettelussaan elävät vain moraalinen oikeudenmukaisuus ja trumpilainen äärikonservatismi. Jälkimmäistä edustaa anti-gender -aate, josta hän sanoo haastattelussa: “Kun sen kautta yritetään estää tasa-arvon ja syrjimättömyyden etenemistä, silloin se on väärin.”
Luoman analyysistä puuttuu se aatehistoriallinen lähtökohta, että postmodernina aatteena gender-ideologia on alusta lähtien (siis 1960-luvulta Ranskasta) pyrkinyt kumoamaan kristillisen etiikan perusteet. Biologinen sukupuoli “sex” on siirretty syrjään ja se on korvattu kaikella sillä kirjolla, jonka mielikuvitus kykenee asettamaan nimikkeen “gender” alle. Kyse ei ole oikeudenmukaisuudesta, vaan valtapelistä, jonka arvokonflikti on tuonut mukanaan. Tutkijalle on täysin ilmeistä, että piispa Luoma ottaa päämäärätietoisesti osaa tähän valtapeliin.
***
En pidä lainkaan ihmeellisenä sitä, että Uuden Suomen haastattelun jälkeen Päivi Räsänen on joutunut julkisuudessa selittämään kantansa “tavanomaisuutta”. Hän on esittänyt näkemyksiään julkisuudessa kymmenien vuosien ajan. Jopa oikeudenkäynnissä esille nostettiin hänen nyt jo lähes 20 vuotta sitten kirjoittamansa kirja. Omalla kotisivullaan hän vastasi piispalle näin:
“Arkkipiispa Luoma on sen ikäluokan mies, että hän varsin hyvin tietää, ettei väite antigender-vaikutteista ole totta. Käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä tai kohdussa elävän lapsen ihmisarvosta eivät ole suomalaisessa kristillisyydessä maailmalta tänne rantautuneita uutuuksia. Olen koko aikuisikäni puolustanut syntymättömien lasten elämää. Kristillistä avioliittoetiikkaa käsittelevän pamfletin kirjoitin v. 2003, jolloin koko käsitettä ‘antigender’ ei tunnettu.”
Tutkijan velvollisuutena on lisäksi todeta, että Räsäsen julkisuudessa esillä olleet käsitykset vaikkapa luomisen merkityksestä sukupuoleen, näkemys avioliiton pyhyydestä, tai käsitys homoseksin harjoittamisen synnillisyydestä ovat meidän oman luterilaisen kirkkomme tällä hetkellä voimassa olevia käsityksiä – eivät tuontitavaraa, paitsi nyt sitten osa Israelista (2000 v.) ja jotkut tulkinnat Saksasta 500 vuotta sitten.
Räsänen jatkoi kommenttiaan tähän tapaan: “Kristillistä maailmankuvaa vastaan taisteleva, kansainvälisesti vahvasti verkottunut sukupuolivastainen liikehdintä on rantautunut viime vuosina osaksi suomalaisen poliittisen eliitin aatemaailmaa.” Ainoa tuontitavara on näin ollen itse koettua sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta korostava gender-ideologia, joka on rahdattu Suomeen vuosien varrella ennen kaikkea Yhdysvalloista ja Kanadasta.
Voidaan siten sanoa, että piispa Luoma syyttää mustavalkoisessa vastakkainasettelussaan Päivi Räsästä (ja kuvitteellista anti-gender -liikettä) siitä, mitä piispa itse edustaa. Juuri ulkomaista tuontitavaraa oleva postmoderni gender-ideologia on vaikuttanut Suomessa niin politiikassa kuin kirkossa. Tämä ideologiseen arvomurrokseen pyrkivä verkosto on tuonut luterilaiseen kirkkoon sen tunnustuksen ja teologisen identiteetin vastaisia käsityksiä. Piispa Luoman väittämät voidaan siten vain yhtä sanaa vaihtamalla muuttaa kritiikiksi gender-ideologiaa vastaan. Hän on tullut kuvanneeksi vastustajassaan itsensä.
***
On palattava miksi -kysymykseen. Tehdyt huomiot eivät nimittäin vielä selitä sitä, miksi piispa Luoma valitsee haastattelussaan kohteekseen yhä uudelleen Päivi Räsäsen. Hän ei ota huomioon oikeuden vapauttavia päätöksiä. Hän ei empatisoi vuosikausien julkisessa myllytyksessä elänyttä tavallista kristittyä isoäitiä, jonka näkemykset ovat tälläkin hetkellä luterilaisen kirkon omaksuman etiikan mukaisia. Miksi? Oma johtopäätökseni on, että Luoma käyttää Räsästä pelkkänä välineenä.
Teologina joudun sanomaan, että minun näkemykseni mukaan se on halpamaista. Räsänen on joutunut olemaan vuosikaudet yhteiskunnan sylkykuppina mitä mielikuvituksellisemmissa syyttelyissä. Tilanteessa, jossa käräjäoikeuden tuomari on hänet viimein vapauttanut ja vuosien julkinen piina on tauonnut, luterilaisen kirkon näkyvin sanakäyttäjä on häpäissyt hänen uransa ja tehnyt hänestä syntipukin kirkon tämän hetken vaikeimpiin ristiriitoihin. Räsänen on ollut liian houkuttava kohde aseeksi kirkkopolitiikassa – ja arkkipiispa on langennut.
Luoman haastattelussa esille tuomat kannat ovat ylipäätään liian pinnallisia. Hän ei tunnista edes alkeellisinta terminologiaa eikä ilmaise tietävänsä aatehistoriallisen taustan perusasioita. Hänen ajatteluaan ei ohjaa pitkä kansainvälinen debatti tasa-arvosta ja sananvapaudesta, eikä hän kiinnitä huomiota ostrakismin vaaraan. Luoma ei viittaa Raamattuun, vaan sitä vastoin antaa tukensa suoraan Raamatun moraalia vastustaville käsityksille. Hänen viholliskuvansa ovat mustavalkoisia ja hän toistaa polarisaatiota, jonka Suomessa ovat markkinoineet lähinnä Seta ja Tulkaa kaikki -liike.
Ajankuvana Luoman haastattelu on ankara. Luterilainen kirkko on hajoamassa sisäisiin ristiriitoihin ja erityisesti HLBTIQ-ryhmien jatkuvasti ajamiin jännitteisiin seksuaalisuudesta ja avioliitosta. Kirkko ei hajoa osiin, vaan tämä sirpaleinen jälkikristillinen kirkkokunta lahoaa vähitellen paikoilleen jäsenten erotessa ja vaikutusvallan kadotessa. Arkkipiispa on näkyvässä haastattelussa tehnyt Räsäsestä syypään siihen, että vieras vaikutus ja kuviteltu äärikonservatismi tekee Luoman hallitsemasta kirkosta vastenmielisen sille arvoliberaalille Suomelle, jonka arkkipiispa haluaisi vielä pitää kirkon sateenvarjon alla. Siksi hän tokaisee haastattelussa, että Suomi “ei tarvitse lobbareita ulkomailta”.
Anti-gender -aate ei tule Suomeen muista maista ADF:n agenttien tai suomalaisten luopioiden välityksellä. Teologisen analyysin ja aatehistoriallisen arvion taso on täällä korkea. Suomessa on vuosikausien ajan tehty tarkkaa tutkimusta postmodernista ideologiasta ja sen vaikutuksista länsimaissa Derridasta ja Foucalt’sta Wittigiin ja Butleriin. Siksi HLBTIQ-ryhmien toimintaa osataan kritisoida täällä tarkasti. Tämän kritiikin määrittely “anti-gender” leimalla johtuu tietenkin “gender”-ideologian hyväksymisestä. Monet papit ovat kuitenkin sanoneet minulle, että kielteisyyttä korostavan “anti-“ leiman lyöminen tavallisiin Raamattua kuunteleviin seurakuntalaisiin ja pappeihin on loukkaavaa. Jos piispa Luoma yritti haastattelullaan luoda luterilaiseen kirkkoon yhtenäisyyttä, hän epäonnistui pahasti.
Toiminnallaan Luoma osoittaa, että jakolinjat luterilaisen kirkon sisällä ovat vahvoja. On tietenkin totta, että yhtenäiskirkon jälkeen tuloksena on epäyhtenäinen kirkko. Nyt jännitteet ovat kuitenkin vakavammat. Piispa Luoman luomassa asetelmassa meneillään on ostrakismi. Kansainvälisessä keskustelussa on jo pitkään kiinnitetty huomiota siihen, että monimutkaisia poliittisia ja uskonnollisia jännitteitä pyritään ratkaisemaan sokealla moraalisella varmuudella – aivan kuten Luoman haastattelussa tapahtuu käyttämällä ADF:ää keppihevosena. Ostrakismi tarkoittaa tarkalleen ottaen julkista häpäisemistä ja pannaan julistamista. Juuri sen arkkipiispa Luoma on tehnyt kansanedustaja Päivi Räsäselle Uuden Suomen haastattelussa.
Dosentti Timo Eskola