Norsk deklaration om gender ideologi och sexualitet

A JOINT CHRISTIAN DECLARATION ON ‘DIVERSITY OF GENDER AND SEXUALITY’

A Norwegian Christian Ecumenical Project 2024

Based on our faith in the Bible as the Word of God, on the recognition of biological realities, and out of respect for the human rights of children – we affirm the following principles:

page1image3821408688

On the basis of the BIBLE

● God is the Creator and Sustainer of the universe. He has created human beings male and female.
● All people are created in the image of God. All are deeply loved by Him, have the same inherent human dignity, and are equally precious.

● Marriage is a divine institution inscribed in natural law. Marriage unites one man and one woman. Founded by God, confirmed by Christ and the Apostles, this institution of marriage has been recognised by the Christian church throughout the centuries (cf. Genesis 1:26-28 and Matthew 19:4-6).

● Marriage between one man and one woman constitutes the Biblical framework for sexual relationships. Other forms of sexual relationships represent a ‘diversity’ at odds with the Bible’s theology of creation and with Jesus’s ethical teaching, even when these relationships are marked by long-lasting fidelity.
● The doctrine and example of Jesus teach us that every human being is our neighbour. However deeply we may disagree about matters of faith and our very worldview, about ethics and moral codes, we urge all to encounter one another with respect, in a
spirit of friendship.

On the basis of BIOLOGY

● There are only two biological sexes: female and male.
The sex of each individual is determined at conception.
● Our sex is principally determined by the size and function of
the reproductive cells. Women produce large reproductive cells (egg cells); men produce small reproductive cells (sperm cells).
● Further to to the crucial importance of reproductive cells, female or male chromosomes (XX or XY) are woven into almost all the body’s thousands of billions of cells. The affirmation that there are two biological sexes, and no more, is not invalidated by the fact that some children are born with chromosomal anomalies or by the fact that an extremely small number of children (in Norway, 10-15 children per year) are born with unclearly defined genitalia.

Core values

● The notion that gender is a subjective category and that sexual and gender identity can be freely chosen on the basis of feelings or preference, irrespective of biological sex, is based on ideology. It has no biological or scientific foundation.

● It is immensely problematic to teach children and young people that there are ‘boys, girls, and other genders’; that there exists an ‘interior gender’; that they may happen to have been ‘born in the wrong body’; and that gender is ‘fluid’. This manner of influence may lead to confusion, insecurity, and destructive life choices for many children and young people.

● The relationship between mother, father, and child is biologically singular. Divinely ordained, it is the foundation of the family and of society.

Out of respect for the CHILD

● Children are a gift from God. It is no adult’s right to have a child.
● Human beings originate from the egg of one woman and the sperm of one man. Neither mother nor father, nor the wider family of either, is superfluous or irrelevant in a child’s life.

● It is a human right for every child, as far as possible, ‘to know and be cared for by his or her parents’ (United Nations Convention on the Rights of the Child, art. 7.1).
● To deprive children deliberately and intentionally of the right to know their biological mother or father, and their wider families – for example through assisted fertilisation or surrogacy – violates God’s will for creation and children’s rights.

● Regardless of the manner in which they are conceived, all children are equally precious, equally loved by God.
● Children’s rights and the best interests of the child must take precedence over the demands and wishes of adults – in secular society and in the church.

We regard the Bible as our highest authority in matters of faith, doctrine, and life. As Christian churches, congregations, and organisations, and as individuals, we commit ourselves to the truths, values, and convictions expressed in this declaration.

■ We wish to encounter all people with respect, reasonably and kindly – ‘speaking the truth in love’ (Ephesians 4:15). But we will not compromise on Biblical truths, even if these truths should conflict with political pressure or societal trends.
■ We reject, in every setting, all forms of bullying and ostracism, manipulation and coercion, harassment and hatred, sabotage and violence. ■ We hold that much of the content of modern gender ideology, indeed the very concept of ‘gender and sexual diversity’, is not based on medical and natural science. We find it to be incompatible with our faith, thought, and worldview as Christians.
■ We stand up for a democratic, pluralistic, and open-minded society where there is space for diversity of beliefs characterised by
mutual respect. Freedom of expression and conscience, as well as religious freedom, are for us central and essential values.
■ We hold that public authorities and governmental bodies exceed their mandate and power by attempting to pressure citizens and organisations to adapt to ‘queer theory’ on gender, sexuality, and marriage. Such activism on the part of government violates religious freedom and freedom of conscience, as well as the rights of parents.
■ We, the signatories of this declaration, adhere to the Declaration on Marriage published in 2016 by 36 Norwegian Christian organisations and denominations. We stand united with hundreds of millions of Christians of almost all denominations worldwide.

Some 30 Norwegian Christian organisations and denominations are joint publishers of this declaration.
You may find a list of the co-publishers and familiarise yourself with resources elaborating the content of this declaration on the project websitewww.Felleskristen.no/english
All co-publishers of this declaration support the intent and message of the document. They are free, however, to express reserve regarding specific formulations in the text. – We encourage all who support the declaration to share it generously with others.

page1image3821892496

This declaration may be freely translated and distributed without prior permission.

https://felleskristen.no/file/1joint-christian-declaration-on-diversity-of-gender-and-sexuality-2024-one-page.pdf

 

Bibelsyn och bibelbruk

År 1977 utgav Svenska kyrkan boken Bibelsyn och bibelbruk. Det var biskopsmötet och bibelkommissionen som stod för innehållet. I samband med utgivningen väckte boken mycket diskussion, vilket givetvis var avsikten, men senare har inte så många samtal förts just om den.

Boken var avslöjande och visade var Svenska kyrkan stod i fråga om bibelsynen. Den historisk.-kritiska bibelforskningen var riktgivande och i allmänhet inte ifrågasatt, även om den började vara på stark tillbakagång i många teologiska institutioner i västvärlden.

De stora vattendelarna inom våra nordiska kyrkor är främst ämbetsfrågan och äktenskapsfrågan. Båda frågorna aktualiserar frågan om till vad Bibeln förpliktar och blottar därmed också vad Bibeln betyder för våra kyrkor, dess präster och medlemmar.

Det som jag kanske inte ägnade lika mycket uppmärksamhet åt när det begav sig är faktiskt rubrikens principiellt riktiga konstaterande att bibelsynen och bibelbruket i högsta grad är relaterade.

Ämbetsfrågan har lösts ganska olika inom olika kyrkor, och bakom dessa lösningar finns också en ämbetsteologi som leder till olika synsätt. För många är prästämbetet allt mera en funktionell fråga, det handlar om gåvor och utrustning och vettig fördelning, Ganska litet hör man i våra dagar om bekännelseskrifternas ”institutum est”, att ”evangelieförkunnelsens och sakramentförvaltningens ämbete är instiftat” (av Gud). I våra sammanhang är många beredda att avstå från en skarp uppfattning om hur dessa frågor ska hanteras. I vår splittrade värld är t.o.m. kyrkotillhörigheten nerklassad; man behöver inte nödvändigtvis vara med i en kristen kyrka för att kunna vara med i kristen verksamhet. En naturlig förklaring kan vara att man inte finner någon kristen gemenskap som tillfredsställer eller motsvarar ens behov. Till detta kommer också att mycket verksamhet bedrivs av inomkyrklig väckelse- och missionsorganisationer, där frågan om kyrkotillhörigheten inte alltid är central (även om organisationerna officiellt – tillsvidare – är inomkyrkliga.

Jag ska senare återkomma till de två klassiska frågornas relation till varann, jag påstår nämligen att de är relaterade och att de är ”släkt” med varann.

Under diskussionerna om äktenskapssynen, och då särskilt frågan om vår evangeliska-lutherska kyrka ska öppna för samkönade vigslar och en äktenskapssyn som bejakar även äktenskap mellan personer av samma kön.

I diskussionerna före, under och efter beslutet år 1986 framhöll många att frågan är svår och att även om viljan finns att hålla fast vid en biblisk syn så är frågan svår.
I diskussionerna om äktenskapsuppfattningen tycker man att frågan är lättare att ställa i relation till de klara och entydiga orden om äktenskapet som ett förbund mellan en man och en kvinna. Men det har visat sig att inte ens helt klara ord är avgörande. Det är enligt min mening svårt att värja sig för tanken att kyrkan drivs av tidsuppfattningen, att de strömningar som rör sig i samhället ska nå kyrkan och omfattas av den.

Nu blir uppfattningen rådande att Bibelns texter inte kände till det man idag vet om homosexualitet och sexualiteten överhuvudtaget. Den är betydligt mera mångfaldig än de bibliska texterna vittnar om.

När man läser vad Jesus säger om äktenskapet (t.ex. i Matt 19) har man svårt att förstå varför man så till synes lätt kan avfärda den klassiska synen som uttrycks i orden ”en man- och en kvinna- och de två ska vara ett kött”. Präster inom vår kyrka har frimodigt vigt samkönade par även om kyrkan inte godkänt en ”utvidgad äktenskapsuppfattning”. Konservativa präster har blivit varnade och avkragade för sin klassiskt kristna syn på prästämbetet, som varit kyrkans teologi under nästan ett par tusen år. Biskoparna har också konstaterat att den synen inte är en villolära. Men i många stift leder en äktenskapssyn som avviker från kyrkans officiella syn inte till motsvarande åtgärder. En av våra kvinnliga biskopar har till och med sagt att om kyrkomötet inte godkänner den nya synen kan kyrkan viga ändå!

Jag vill starkt understryka att jag inte ser det möjligt att en kristen kyrka ändrar sin äktenskapssyn i strid med Guds klara och tydliga ord som inte kan missförstås.
Samtidigt vill jag starkt framhålla att det inte utgör något hinder för att se på varje människa som värdefull och viktig. Inte utgör väl olika syn i andra frågor något hinder för vänskap och högaktning?

Jag tror att kyrkan inte har fullmakt att ändra sin äktenskapssyn.

Det är då jag återkommer till frågan om bibelsyn och bibelbruk. Är det så att Bibeln kan förstås så olika, att man kan läsa in tystnad eller brist på insikt i tydliga bibelord? Eller handlar det om att Bibeln mera har blivit en impulsbok, som ger tankar och idéer, men som inte utgör någon teologisk grund för kyrkan?  Och beror den uppenbara friheten från den bibliska äktenskapssynen på att man inte läser Bibeln, inte umgås med Ordet, dagligen?

De frågor som hör samman med sexualiteten är svåra och känsliga. Det handlar om människor, som trots försök inte kan uppleva en dragning till det motsatta könet. Det handlar om föräldrar, som lider med sina barn, som är ”annorlunda” än majoriteten, och alla de svåra frågor som hör till bilden. Det handlar också om personer som upplever att de har fötts i en främmande kropp, att den kropp som är deras inte motsvarar det som de känner, det som är deras själ.

Ingen kristen människa kan ta lätt på dessa frågor.

Samtdigt är frågeställningarna ännu större än man ofta vill se eller erkänna. Sexualiteten är ingen mänsklig rättighet i den meningen att sexuellt umgänge  kan utövas med vem som helst. Det sexuella samlivet hör enligt kristen tro till äktenskapet. En stor grupp människor har inte någon äktenskapspartner, antingen för att de inte vill eller för att de inte funnit någon att dela livet med. En växande grupp människor ser det inte som en nödvändighet att gifta sig. Man behöver som känt enligt ett allmänt synsätt inte vara gift för att ha ett sexuellt samliv.

Ett svar, som troligen har en mycket större betydelse än någon av oss förstår är att den kristna gemenskapen måste bli mycket mera revolutionerande och inkluderande. Att den blir det den skulle vara: en omsorgsgemenskap.

Det löser inte alla problem, men utgör ett mycket viktigt svar i vår vilsna värld. Ett svar som både gäller ensamstående och olika minoriteter.

Bibeln är ingen bok som jag eller någon annan ska slå någon med. Bibeln är Guds goda Ord. Gud är god och vill oss väl, att söka svaret på våra svåra frågor ger oss välsignelse och frid.

Därför blir en väsentlig och avgörande fråga om vi tror att vår godhet är större än Guds godhet.

Låt mig få öppna detta litet. Jag tror att Gud är god. Jag tror att Bibeln är Guds Ord. Om Bibeln är Guds Ord så är också Guds vilja, uttrycket i Ordet, god. När Gud bejakar något är det något som vi ska göra. Ett exempel kan det fjärde budet vara. ”Hedra din far och din mor, så att du får leva länge i det land som HERREN, din Gud, ger dig.” (2 Mos 20:12).

Men när Guds Ord avvisar något, är det också något som är dikterat av Guds goda vilja.

Jag misstänker att många är beredda att öppna för en ny ”utvidgad” äktenskapssyn därför att de tycker att den är godare och mera human än den traditionella synen sådan den beskrivs i Bibeln.

Kanske finns orsaken i att många inte tror att Bibeln är Guds Ord? Särskilt med aposteln Paulus har många problem. Man menar att han är ”ett barn av sin tid” och i många avseenden var han det. Men när han talar som Herrens apostel, då gäller ”jag har från Herren undfått detta” (1 Kor 11:23, gamla översättningen).

Om vi skulle försöka lösa sexualetiken med de nyckelord och principer som vår tid hyllar, var skulle då gränsen dras? Ska de ensamma respektera äktenskapet så att de som är gifta inte ska bryta sig ut och de ogifta inte bryta sig in (jfr Hebr 13:4)?

Och varför måste man gifta sig eller begränsa antalet partners till en enda?

Var skulle detta sluta?

Livet talar sitt tydliga språk, tror jag.

Men det finns något som är ännu större och viktigare: att det finns förlåtelse att få, ”utan att ha förtjänat det” (jfr Rom 3:23-24), och möjligheter trots svidande nederlag på många plan.

Syndernas förlåtelse är inte syndernas tillåtelse. Vi har en märklig förmåga att antingen tro att förlåtelsen är en automatik som ger oss möjlighet att fortsätta med det som strider mot Guds vilja eller att tvivla på att förlåtelsen kan gälla oss och våra problem.

Jag har skrivit om en riktning i begreppen bibelsyn och bibelbruk. Ofta har jag tänkt att bibelsynen föder bibelbruket. Om jag tror att ”Gud talar genom det Han har talat” då blir jag motiverad att öppna Boken för att höra Honom som inte är en bok, utan en person, Jesus Kristus.

Men det är också sant att det är genom bibelbruket, genom att läsa Guds Ord, som det mer och mer klarnar vad Bibeln är.

Många kristna har betonat det som Paulus säger i Rom 10:17: ”tron kommer av predikan (ordagrant: hörande), hörande av Kristi ord.” ESV översätter: ”So faith comes from hearing, and hearing through the word of Christ. (Rom. 10:17 ESV). Både Ole Hallesby och John Stott betonade att den onde vill hindra oss från daglig bibelläsning. ”Håll med järnhand fast vid den dagliga morgonväkten” (Hallesby), och ”med ingen annan fråga har jag fått kämpa så mycket som med den dagliga bibelläsningen” (Stott).

Välsignelse finns att få! Upprättelse efter misslyckanden och fall, hopp mitt i förtvivlan! Låt därför dessa rader få föra dig till det Ord som är Ande och liv!

Ordet handlar inte bara om att Gud vill och kan stryka ut det som har varit ont och fel. Det handlar också om att Herren vill rusta oss för framtiden, för uppdraget som Han har gett.

 Men håll fast vid det som du har lärt dig och blivit överbevisad om. Du vet av vilka du har lärt det, 15 och du känner från barndomen de heliga Skrifterna som kan göra dig vis, så att du blir frälst genom tron i Kristus Jesus. 16 Hela Skriften är utandad av Gud och nyttig till undervisning, till bestraffning, till upprättelse och till fostran i rättfärdighet, 17 för att gudsmänniskan skall bli fullt färdig, väl rustad för varje god gärning. (2 Tim. 3:14 SFB)

Henrik Perret

 

 

 

“Thou shalt not…”

 

Låt mig få börja mera personligt och historiskt. Mitt namn förknippas ofta med ämbetsfrågan, ”han som är mot kvinnliga präster”. Det har sin naturliga förklaring. Jag var prästerligt ombud i kyrkomötet när beslutet slutligen godkändes med kvalificerad majoritet i november 1986.Innan beslutet fattades år 1986, hade många försök gjorts, men varje gång lyckades en minskande minoritet i kyrkomötet stå emot.

När beslutet nästan godkändes, någon av initiativen på 1980-talet, blev det en massiv protest från allmänhetens sida. En av mina ganska nära släktingar skrev i Hbl att hon ”beklagar att det finns en präst som heter Henrik Perret”. Min tandläkare, som jag besökte som barn, skrev ett mycket argsint brev och fördömde mig totalt. Mina ljusa minnen av henne, som lät barnpatienterna efter de ibland ganska plågsamma ingreppen, välja en glansbild, ofta änglar, förmörkades onekligen något även om jag inte blev knäckt av hennes utfall. En familjebekant visade knytnäven i öppet raseri när jag yttrat mig på ett prosterimöte. En annan församlingsbo (från den första församling jag tjänstgjorde i) sade: ”Min man brukade säga att en man har prostata och hjärna, Ju mera han använder sin hjärna desto bättre är det.”

Också min fru blev uppringd av flera personer, som upprört frågade hur hon kan vara gift med en sådan karl! Också andra familjemedlemmar har fått sin beskärda del av kritiken och får det kanske ännu idag.

Kritikerna var oftast, men inte alltid, kvinnor. De upplevde att min åsikt var direkt kvinnofientlig och kränkande. Man tänkte inte alltid på att den åsikt jag hade, hade varit kyrkans åsikt i närmare 2000 år! Det var ingen främmande tanke inom kyrkan, utan tankar som de flesta nuvarande förespråkare i sin ungdom och uppväxttid hade omfattat. Men vindarna hade börjat blåsa från ett helt annat håll.

I ärlighetens namn har jag också andra minnen. När massmedia gick åt mig under biskopsvalet 2006 blev jag uppringd av en kvinnlig präst (finskspråkig) som frågade när intervjun ska bandas. Hon ville nämligen be för mig – inte för att jag skulle ändra åsikt, utan för att jag skulle orka med intervjun!

Jag vill också understryka att jag har blivit väl behandlad av kvinnliga präster i vårt stift och vår kyrka. Detsamma gäller präster i Svenska kyrkan, med några har jag haft mycket givande diskussioner.

Jag minns att jag under studietiden – eller var det redan under slutet av skoltiden? – var upprörd över det jag hörde om att präster och prelater inför världskriget satt och diskuterade liturgiska kläder! Och mina tankar har ofta gått till de samtalen, som jag upplevde malplacerade och feldaterade. Jag förstår att många nu vill säga: har du inte lärt dig någonting!?

Jag hoppas att några kommentarer om de två stora frågor som dominerat den kyrkliga debatten de senaste 50 åren, inte ska bli mitt ”till sist från denna plats” utan att tid ges mig ännu. En ytlig blick på frågorna resulterar i omdömet ”finns det inte viktigare frågor?” Men om och när man studerar frågorna litet mera ingående förstår man att bakom de redan ganska uttjatade frågorna finns frågan om vilken relevans bibelordet har i vår kyrka och vad de bibelord betyder som behandlar frågorna. Jag ska i ngt inlägg beröra mera den andra frågan, som gäller äktenskapet.

Det som är särskilt viktigt är också frågornas inbördes relation, dvs om det finns parallella tankemönster i de till synes helt olika frågeställningarna.

Rubriken Thou shalt not…”  är ett välkänt anslag i den engelska världen (England, USA). Det är King James Versions formulering av orden ”du skall icke” som inleder de flesta budord.

De två frågorna, ämbetsfrågan och äktenskapsfrågan, har också sina respektive ”budord”.  Det är två livsområden och ämnen där det inte är möjligt att längre vara av annan åsikt än majoriteten, och tidsandan .

Toleransen har mer och mer blivit att vara tolerant mot dem som har samma åsikt. Eller en annan, särskilt också inomkyrklig variant lyder: om du är av traditionell åsikt måste du leva och agera så som majoriteten tycker, dvs i ditt fall mot din övertygelse.

Strax efter beslutet i kyrkomötet tillsattes en arbetsgrupp av Prästförbundet som skulle utarbeta ”trafikregler” så att människor av olika övertygelser kunde leva kristligt tillsammans utan att det skulle bli konflikter som drabbar andra. Andan i dessa trafikregler, som senare upphävdes av biskopsmötet, var att det går att leva enligt sin övertygelse om vilja finns. Utgångsläget var att majoritetens rätt inte fick kränkas, utan att minoriteten i så fall måste vika undan. Jag tror att mer eller mindre alla seriöst inblandade förstod att det kan vara en lösning bara för någon tid.

Men det gick inte. Vi församlingsbor och präster, som representerar den syn som kyrkan haft under nästan hela sin existens, har inte fått kalla någon präst som delar samma syn, sedan mera än tio år. Kalla får man kanske, men ingen blir vigd till prästämbetet eller förordnad som inte helt lovar att samarbeta med alla kyrkans präster, kvinnliga och manliga. Villkoret är detsamma som teol. dr Per-Olof Sjögren, tidigare domprost i Göteborg, formulerade med orden ”Men om du ändrar åsikt kan du mycket väl tänkas bli utnämnd.”

Man kan se på den frågan ur olika synvinklar. En viktig sådan är att den linjen är förklaringen till prästvigningarna inom den Ingermanländska kyrkan av finländska teologer. Ett annat ännu viktigare perspektiv är att den linjen kommer att leda stora grupper av traditionellt troende kristna till att söka andra lösningar. En grupp kommer att lämna kyrkan och söka sig någon annan gemenskap. Andra kanske åtminstone en tid stannar inom kyrkan, men finner en annan gemenskap än lokalförsamlingen.

Fortsättning följer

Vår kyrka och dess ledning behöver nu mycket förbön.

Henrik

Förkunnelsen och förkunnaren

Det finns två teser i det kyrkliga samtalet som i olika former dyker upp på nytt och på nytt och jag tycker verkligen att de bör kommenteras igen. Teserna upprepas ofta, det är påståenden som innehåller mycket riktigt och viktigt, men som på något sätt används fel och blir fel.

Tes 1: ”Det viktiga är inte vem som förkunnar, utan vad som förkunnas.”

Jag vill gärna börja med det positiva och understryka att rätt använd är denna sats något som jag helhjärtat skriver under. Det handlar ju egentligen om skatten i lerkärl för att säga det med Paulus. Eller som Nils Bolander, biskop och skald, säger det i sin dikt, som återspeglar den kamp med kallelsen och ovärdigheten som varje präst och förkunnare brottas med:

Då förstod jag i min bristfullhet
att jag ej fick vika från min post.
Man kan ösa ur en källas djup
också med en skopa, röd av rost.

Vem har inte känt detta inför Kristi evangelium: jag är ovärdig att bära fram detta. ”Ve mig jag förgås, för jag har orena läppar”, sade profeten Jesaja.

Men denna sats används tyvärr också fel. Den används för att säga att Nya testamentet inte säger något om vem som skall förkunna i församlingen, vem som skall kallas till församlingsföreståndare och herde, utan bara vad som skall förkunnas.

 Detta ackompanjeras med en hänvisning till Luther, som skulle få den mest inbitna lutheran att ge upp allt motstånd: om självaste djävulen eller hans mormor skulle vara ämbetsinnehavare, skulle det trots allt vara sakramentet som vi skulle få, och evangeliet vi fick höra, för ämbetsinnehavarens person är av underordnad betydelse, saken betyder allt.

Detta resonemang skulle inte vara så problematiskt om det inte skulle innehålla något riktigt. Det är klart att ämbetsinnehavarens person är underordnad, och budskapet, Ordet och sakramentet (nattvarden) det viktiga. Jesus talar om såningsmannen, som sår ordet:

Jesus sade: ”Guds rike är likt en man som sår säd i jorden. Han sover och stiger upp, natt följer på dag och säden kommer upp och skjuter i höjden, han vet själv inte hur. Av sig själv ger jorden gröda, först strå, sedan ax och därefter fullmoget vete i axet.”

Paulus säger i 1 Kor. 3:

Vad är Apollos? Vad är Paulus? Tjänare som förde er till tro, och det med den uppgift som Herren har gett var och en.  Jag planterade, Apollos vattnade, men Gud gav växten. Varken den som planterar eller den som vattnar betyder därför något, utan endast den som ger växten, och det är Gud.

Men eftersom man ofta hör en hänvisning till Luther, vill jag gärna säga något om vad Luther egentligen säger. Jag hävdar nämligen att när man i debatten om präster och lekmän (behöver vi präster) eller i kvinnoprästdebatten använder Luthers ord, så används de fel.

Vad säger då Luther om detta?

Luther säger i sin skrift Von der Winckelmesse und Pfaffen Weyhe  (fritt översatt Om vinkelmässa och prästvigning, WA 38, 195-256) bl.a:

”Vår tro och sakramentet skall inte bygga på personen, om han är gudaktig eller ond, vigd eller inte vigd, kallad, eller en lurendrejare, om det så vore djävulen eller hans mor, utan på Kristus, på hans Ord, på hans ämbete, på hans bud och förordning, där dessa är i kraft, där sker allt på ett riktigt sätt, oberoende av vem eller vad personen råkar vara.”

I detta kan vi instämma, det är helt förenligt med de ovan citerade bibelorden.

Men när luthercitatet läses i sitt sammanhang, ser man att Luther talar om sakramentets verkan (efficia), och att denna inte är beroende av ämbetsinnehavarens person.

”Den som döper åstadkommer inget dop, utan Kristus har åstadkommit det på förhand. Den som döper endast erbjuder och bjuder det: där har vi nämligen Kristi instiftelse, vilken, såsom St. Augustinus säger: ’Ordet läggs till elementet, och blir ett sakrament.’  När man tar vatten och lägger hans ord till det, då är det ett dop, såsom han bjuder i Matteus’ sista kapitel: Gå ut och gör alla folk till lärjungar, döp dem i Faderns och Sonens och den Helige Andes namn osv.”

Och litet längre fram i samma skrift:

Så är det också, det är inte vad vi gör, säger eller verkar, som gör att bröd och vin blir Kristi kropp och blod, ännu mycket mindre är det smörjelse eller prästvigning, snarare är det förorsakat av Kristi förordning, bud och instiftelse.”

Och Luther säger just före det ofta slarvigt och rentav felaktigt använda citatet om djävulen och hans mor:

 ”Jag säger att även om djävulen själv kom (om han skulle vara så from att han ville eller kunde göra det) och låt oss anta att jag efteråt (kurs. HP) kom underfund med att djävulen hade smugit sig in i ämbetet, eller uppträtt i en mans gestalt och låtit sig kallas till ämbetet, och offentligt förkunnat evangeliet i kyrkan, döpt, förrättat mässa, avlöst och utövat, och förvaltat sådana ämbeten och sakrament, som en präst skulle sköta, enligt Kristi bud, då skulle vi för alla vara tvungna att medge att sakramenten var giltiga, att vi hade fått del av ett rätt dop, och hört ett sant evangelium, tagit emot en sann avlösning, och blivit delaktiga av Kristi kropps och blods sanna sakrament.”

Efter detta följer stycket som börjar med orden ”vår tro och sakramentet…” (se ovan) som innehåller de kända orden om djävulen och hans mor (ej mormor).

Detta visar med önskvärd tydlighet att Luther talar om sakramentets verkan i förhållande till ämbetsinnehavarens person. Han talar inte om vilka som skall kallas till prästämbetet. Det är en annan diskussion.

Detta förstärks även genom det andra som Luther i samma skrift säger. Han säger t.ex. att när äkta makar blir ett kött, så kan resultatet vara ett barn, detta på grund av Guds Ord när Han säger: ’Var fruktsamma och föröka er.’ Men han konstaterar att också om två personer, som inte är gifta, i otukt eller äktenskapsbrott, förenas, så kan resultatet vara ett barn.

Han konstaterar också att ett värdefullt föremål eller ett arv inte mister sitt värde om en tjuv far iväg med det, lika värdefullt är det som när dess rätta ägare och arvtagare har det. Slutsatsen i Luthers exempel är inte att det är egalt om äktenskapet respekteras eller inte, eller om egendomen skyddas eller stjäls!

 Ännu en sak i denna skrift kan man lyfta fram. Luther hade hört en berättelse om en predikant som insjuknade. En annan erbjöd sig då att predika i stället, Denna person bläddrade genom en bok, skrev ihop en predikan. Han predikade utmärkt och församlingen grät. I slutet av gudstjänsten frågade denne predikant om församlingen ville veta vem han var? Han sade: Jag är djävulen, och jag har predikat uppriktigt för att jag skall kunna anklaga er ännu kraftigare på domens dag, om ni inte lever som ordet lär.

Det handlar naturligtvis inte i kyrkan om att ge t.o.m. djävulen kallelse (vocatio) och tillträde till församlingens predikstol och altare. Poängen i Luthers text är att församlingen blir lurad, Luther citerar i sammanhanget ordet att ”den onde kan förskapa sig till en ljusets ängel”. De yttre, de prövbara kriterierna är uppfyllda, men det visar sig efteråt (!) att djävulen lurat församlingen och med list smugit sig in.

Det handlar alltså om sakramentets, och evangelieförkunnelsens verkan i förhållande till prästens person. Att evangeliet, tron, sakramenten inte bygger på prästens tro eller liv, utan på Guds Ords löfte.

Vilka som skall kallas till prästämbetet är en annan fråga, en separat diskussion. De ofta fel använda orden har ingenting med denna fråga att göra. Slutsatsen skulle i såfall vara att djävulen eller hans mor kunde ordineras till präst i kyrkan. Det får givetvis aldrig ske.

Däremot måste vi med sorg konstatera med Luther:

”Jag slår inte vad om att den onde inte varit präst eller predikant. Det är verkligen förfärliga ting som har skett genom prästers och prelaters händer:  magi, trollkonster och motsvarande aktiviteter från djävulens sida.”

Vi är säkert alla i riskzonen. Så gick det för Petrus.

Fel använd leder denna tes till att jag inte konsulterar Nya testamentet vad som sägs om präster och herdar, eller att jag drar slutsatsen att inga präster behövs. Fel använd är den också, om en Ordets förkunnare tillåter sig själv ”friheter”, lever i konflikt med sitt samvete och Ordets klara Ord. ”Din köttsliga frihet är andelig död”, sjunger vi i en av våra psalmer.

När detta är sagt, är det också viktigt att påminna om alla kristna människors kallelse att förkunna Guds härliga gärningar ( 1 Petr. 2:9). Det är den andra tonen vid sidan av de äldste (presbytererna, därav ordet präst) i Nya testamentet. Med den rikedom av nådegåvor och utrustning som Nya testamentet så starkt vittnar om och som vi så ynkligt har kunnat ge plats för i vår kyrka.

Tes nr 2:  Distinktionen tro-kärlek, där tron representerar det oföränderliga och kärleken det föränderliga, hjälper oss att förstå vad som i Bibeln är giltigt idag.

Också denna mycket aktuella sats innehåller enligt min mening mycket riktigt. Tron är i Nya testamentet inte bara den gåva som Gud ger oss, som Han föder i oss genom evangeliet. Tron är också det vi tror på. Därför skriver Judas att ”vi skall kämpa för den tro som en gång för alla överlämnats åt de heliga” (v. 3).

En gång för alla – tron är oföränderlig. Ja!

Kärleken söker sig alltid nya vägar. Den är såsom vattnet, om en sten kommer i vägen, söker sig vattnet nya vägar, runt stenen. Kärleken möter nya utmaningar hela tiden, och i den meningen är den föränderlig. Vi ser också i Nya testamentet hur kärlekens krav kunde variera, t.ex. i föreskrifterna angående vad som kan ätas och hur man skall klä sig i 1 Kor. och Rom. Anstötligheten, det svaga samvetet, omsorgen om medmänniskan var argument.

Men: om man använder denna distinktion som en nyckel till förståelsen av bibelordets giltighet, kan tesen leda vilse.

Man säger: tron på Gud är oföränderlig, evangeliet är oföränderligt och evigt. Men så fortsätter man: Guds vilja är kärlek, och kärleken är föränderlig. Och så dras slutsatsen: lagen är föränderlig.

Och med detta som nyckel för förståelsen kan man komma att bejaka en etisk hållning som står i strid med det skrivna ordet, med Guds tio bud.

Det kan gälla det femte budet: du skall inte dräpa. Vi har lärt oss att budet vill värna om allt liv, det ofödda livet, det liv som bedöms som mindre lyckat (t.ex. hos utvecklingsstörda), eller rätten att bestäma över sitt eget eller andras liv och död (t.ex. eutanasi). Om dagens människa mycket långt t.ex. bejakar eutanasi, rätten till assisterad död, kallas det kärlek. Det handlar om att befria en människa från ett omänskligt lidande när ingenting kan göras för livskvaliteten längre.

Så kommer dagens etiska kärleksprincip i konflikt med budet, sådant det är oss givet och inskärpt av Jesus.

Det sjätte budet står inför stora utmaningar idag: kärlek mellan personer av samma kön, och äktenskap, bejakas av många präster och t.o.m. biskopar i våra kyrkor. Att leva samman utan att vilja gifta sig, är rätt allmänt accepterat idag. Att bryta sig ur äktenskapet i tillfälliga förbindelser är mindre accepterat (ännu), men röster höjs redan för att inte heller detta alltid är så svart-vitt.

Kan då kärleken stå i strid med sanningen? Kan det kallas kärlek, som uppenbart är oförenligt med det som Bibeln klart och tydligt säger? Är inte tron på en god Gud förenad med övertygelsen att Guds vilja är god?

När distinktionen lagen/kärleken (föränderligt) och evangeliet/tron (oföränderligt) används fel leder den till konflikter med Ordet. Distinktionen lag-evangelium, som Luther så starkt betonar skall inte användas som en nyckel till bibelordets giltighet, vilket nu ofta sker, utan som en nyckel till förståelsen, till tolkningen av Ordet. Lagen riktar sig till den gamla människan, lagen dödar (och skall döda) den gamla människan (den syndfulla naturen i människan), och evangeliet locka, ropa fram tron.

Hos Luther är distinktionen tänkt att användas i bruket, i tolkningen av Ordet, däremot inte som nyckel visavi olika bibelords giltighet. Det skall tolkas i ljuset av rättfärdiggörelsen genom tron på Jesus, Bibelns huvudärende.

Ett exempel på en syn som är allmänt utbredd idag är t.ex. ett citat ur

Wille Riekkinens och Kari Kuulas bok I Pauli fotspår (Paavalin jalanjäljissä). De skriver bl.a:

”De etiska och till livsföringen hörande uttalandena (i Bibeln) får sin förpliktelse därav, att förnuftet och den allmänmänskliga rättsuppfattningen kan instämma i dem… Däremot kan inte allmänt förnuft i samma mån ta ställning till det bibliska grundbudskapets giltighet (velvoittavauus).”

och vidare:

”Om Bibelns alla livsnormer anses vara absolut förpliktande Guds bud, måste man förhålla sig principiellt negativt till homosexualitet. Om man däremot gör skillnad mellan Bibelns teologi och etik, måste man inte nödvändigtvis förhålla sig negativt till homosexualiteten. Sanningsvärdet hos de bibelställen som talar om homosexualitet beror då inte på att de finns inom Bibelns pärmar, utan de bör bedömas i ljuset av s.k. förnuftskriterier. Om en kristen etiker gör så kan han komma till den slutsatsen att homosexualiteten i princip är en acceptabel form av sexualitet.”

Hur ofta har jag inte i själavården mött detta vid äktenskapskriser: t.ex. en man som säger att han är så glad över sin (genom otrohet) förvärvade fru, han har gått till nattvarden och tackat Gud för henne osv, det känns rätt och bra.

Och ändå säger Herren: ”Jag hatar äktenskapsskillnad”.. Det skall erkännas att vi rör vid svåra och känsliga frågor.

Den som är utan synd, kaste första stenen.

Men i ingen händelse – livet är naturligtvis inte svart-vitt – är ett förhållande, som inleds som ett äktenskapsbrott under det gamla äktenskapets bestånd, ett etiskt förhållande, förenligt med kristen syn på kärlek. En annan sak är att det finns förlåtelse också för otrohet och äktenskapsbrott.

Vår uppfattning om kärlek  kan vara dimmig. Vi kan inte alltid bedöma vad som är kärlek i alla lägen, även om den naturliga lagen ”är skriven” i vårt hjärta. Allt som kallas kärlek är inte kärlek.

Paulus, som också hade den naturliga lagen, sade att när BUDORDET kom, fick synden liv. ”Jag hade inte vetat av begärelsen om inte budordet hade sagt: du skall inte ha begärelse.”

Men hade han inte den naturliga lagen?

Enligt min mening går man vilse om man låter kärleken, eller kanske tydligare sagt det som upplevs som kärlek, bestämma vilka Guds bud som är bindande idag. Det leder fort till en relativisering av Guds bud, vi får skriva om de tio budorden, katekesen, för att inte säga mer.

Däremot skall lagen visa vägen vidare, vara vår uppfostrare till Kristus, och visa på vårt behov av den förlåtelse som evangeliet talar om att finns för oss alla. ”Om era synder än är blodröda, kan de bli snövita.”

Och oberoende av hur det har gått i livet, oberoende vad som gått snett för oss, finns det hos Jesus hjälp och möjligheter för var och en som tror.

Låt oss därför med frimodighet gå fram till nådens tron!

Henrik Perret

 

 

Docent Niko Huttunens hatfulla retorik

Docent Niko Huttunen kommer med en verkligt hård salva mot de nyligen prästvigda unga männen, som för en tid sedan vigdes till ämbetet i St Petersburg. Naturligtvis är adressaten Ingermanlands lutherska kyrka, men också de finländska organisationer (särskilt Folkmissionen) som också ärkebiskop Tapio Luoma nämnde i sitt arga utlåtande.

Men Niko Huttunen går mycket längre. Han säger att detta är Putins verk, och avsikten är att så splittring och söndra den Ev.luth kyrkan i Finland.

En av dem som prästvigdes är Santeri Marjokorpi, tidigare generalsekreterare för Teologiska institutet i Finland, nu färsk chefredaktör för tidningen Uusi Tie.

Tyvärr ser jag en link mellan Niko Huttunens bloggtext och ärkebiskop Luomas utfall.

Logiken är för mig dunkel: man sätter foten ner och stänger alla dörrar för präster med den syn hela kyrkan tidigare omfattade (till präster ordineras män), man tar bort missionsunderstöd till de föreningar som vill sprida evangeliet också utomlands osv.

Och så förundrar man sig över att de som delar den klassiska kristna tron söker andra vägar vidare, medan man gör allt för att ”röka ut” dem som har en annan syn!

Jag tror inte, allra minst när man ser på utvecklingen med dagens facit i hand, att den ”gamla synen” var så teologiskt övervägd, det var bara så. Men när ämbetsdiskussionerna ledde till konkreta förslag på 1980-talet (diskussionerna hade pågått i tiotals år) så blev gränsdragningarna mera markanta. Efter en fördragsammare period med trafikregler för att undvika konflikter i tjänsten, har frågorna aktualiserats på nytt.

Timo Eskola har skrivit om prästvigningen och ärkebiskop Tapio Luomas reaktion. Den är förvånande mot bakgrunden av det faktum att Tapio Luoma visste om prästvigningen på förhand.

Timo Eskolas bloggsida innehåller kommentarer till aktuella frågor. Han skrivit många inlägg om Päivi Räsänen och den behandling hon råkat ut för. Han har också skrivit en kommentar om samme Niko Huttunens text mot Päivi Räsänen.

Nu har Timo Eskola analyserat Niko Huttunens bloggtext och kommer med en viktiga iakttagelser.

Läs Timo Eskolas skarpa kommentar, till eftertanke och bön! Det blir allt mera trångt, och vår samtid behöver evangeliet!

Henrik

https://timoeskola.wordpress.com/2023/09/13/dosentti-niko-huttusen-teksti-esimerkkina-vihapuheesta/

 

Stefan Gustavsson i Världen idag: Trons ”klimatkris” tas inte på allvar i kyrkan

Allt fler forskningsrapporter talar om att majoriteten av ungdomar som växer upp i en kristen församling tidigt lämnar den kristna tron. Men tar vi i kyrkan dessa varningar på allvar? undrar ledarskribenten. (Illustrationsbild) Foto: Lightstock

Trons ”klimatkris” tas inte på allvar i kyrkan

DelaSkriv ut

Ledare · Publicerad 00:10, 30 aug 2023

Håller förmedlingen av kristen tro, från en generation till nästa, på att kollapsa i svensk kristenhet? Varningarna har hörts många gånger de senaste åren: Majoriteten av ungdomar som växer upp i en kristen församling eller är med i det kristna ungdomsarbetet lämnar tidigt den kristna tron.

Forskarrapporterna som belägger detta finns tillgängliga på nätet – här, här och här – och det är en i många delar gemensam bild för Svenska kyrkan och frikyrkan.

Varningarna har hörts, ungefär som varningarna för en annalkande klimatkris. Men till skillnad från klimatfrågan, som kyrkorna tar på allvar, verkar varningarna om den pågående inre sekulariseringen falla för döva öron.

Den senaste i raden av larmrapporter kommer från Caroline Klintborg, docent i religionspedagogik vid Stockholms universitet, som nyligen gett ut boken Var är Jesus? Ungas röster om konfirmandundervisning (Verbum 2023). Hennes undersökning visar att konfirmander i Svenska kyrkan uppskattar gemenskapen och bekräftelsen av den egna personen – de har fått möjlighet att lära känna sig själva – vilket är positivt. Men förmedlingen av den kristna trons centrala innehåll har inte fungerat.

Undervisningen har fokus på lek, glädje och musik; det är mer ”lekträffar än utbildning”. Det är en undervisning som ”låter dem vara dem de är och som ger dem utrymme att fundera kring etik och moral, men en undervisning som inte tycks kunna bidra till en förståelse för bibeltexternas relevans för vår tid eller ett språk för att tala tro”.

Ungdomarna har under konfirmationstiden ”inte socialiserats in i söndagens gudstjänst och de relaterar inte etiken till en kristen tradition”. De ”får inte ihop tro och liv, eller talet om Jesus, med sin samtidiga förståelse av naturens lagar och regelbundenheter”. Frågan om vetenskap och tro ges inget bra svar.

Resultat: ”Jesus framstår som en historisk figur utan betydelse för det egna livet och Gud framträder som en terapeutisk kraft och inte som en ontologisk verklighet”.

Formulerat på ett annat sätt: Konfirmandundervisningen visar att sekulariseringen har vunnit över evangeliet – också inom kyrkan! Det verkar också vara så att inte ens bland anställda i kyrkan är det självklart längre att tala om tron med varandra.

När ska kristenheten vakna? När ska varningarna börja tas på allvar? Caroline Klintborgs frågar: ”Vem tar kyrkans generationsöverskridande utbildningsansvar?”

Vi måste börja ta på allvar orden i Judas brev: ”att kämpa för den tro som en gång för alla har anförtrotts de heliga” (v 3).

Stefan Gustavsson
ledarsidan@varldenidag.se

Läget i kyrkan år 2023 – en analys av docent Timo Eskola

TEKIJÄ ESKOLATOLOGI9

Kirkon tila 2023: viimeinen sammuttaa valot

Viime päivinä eli vuoden 2023 alussa eri maiden mediat ovat julkaisseet lukuisia juttuja kristinuskon tilasta eri maissa. Suomessa lehdistössä pohdiskellaan kirkkoon kuulumisen tilastoja ja pähkäillään kirkon yhteiskunnallisen vaikutusvallan oikeutusta. Helsingissä tilastojen mukaan luterilaiseen kirkkoon kuuluu 47,4 prosenttia väestöstä. Britanniassa on vastikään tehty haastettelututkimus eri uskontoihin tavalla tai toisella samastuvien ihmisten ikäjakaumasta. Kristittyjen keski-ikä on kuulemma 51 vuotta. Muslimeilla noin puolet tästä. Tilastoihin on monta selitystä, mutta kaava on selvä ja asetelma sama kuin Suomessa. Kristityiksi itseään mieltävät tai kirkkoon kuuluvat ovat melko vanhoja ja asuvat enimmäkseen maaseudulla – tai meillä pohjoisessa. Pakanuus painuu kartalla alaspäin kuin Danten kuuluisissa syövereissä.

Tällaiset lukemat eivät ole yllätys. Suurten kirkkojen jäsenmäärä on laskenut kaikkialla länsimaissa. Tein aikanaan laskelman, jonka mukaan vahoista kirkoista eroaa vuosittain Euroopassa noin 1-1,4 prosenttia jäsenistä. Suomessa se on tarkoittanut, että vuosittain eroaa noin 50.000-60.000 jäsentä (Saksassa taas satoja tuhansia). Viime vuonna (2022) kirkosta erosi 63.700 ihmistä. Luterilaisia on Suomessa enää runsaat 3,6 miljoonaa eli noin 66 prosenttia suomalaisista.

Monet muutoksen syistä ovat hyvin tiedossa. Nuori polvi ei omaksu vanhempiensa uskonnollisuutta tai edes perinnettä. Maailmankuva on toinen ja ihmiskäsitys muuttuu. Tosin on samalla pantava merkille, että tällaiset muutokset eivät tapahdu kymmenessä vuodessa. Sen sijaan kirkkojen kato on ollut kasvava lähes koko maailmansotien jälkeisen ajan. Heti sodan jälkeen korkealla ollut kansankirkollisuus kaatui nuoren sukupolven vasemmistolaiseen ja kirkon vastaiseen kulttuurivallankumoukseen. Yhteiskunta puolestaan maallistui niin maailmankuvansa kuin ihmiskäsityksensä puolesta. Lopulta vanhaa kristillistä kertomusta purkava postmodernismi on pyrkinyt murtamaan kristillisen moraalikäsityksen ja paikoin jopa kriminalisoimaan sen.

Tällainen kehityskulku on monissa muissa maissa näkynyt selvempänä kuin Suomessa. Tällaisten prosessien tarkasteluun avasi silmäni professori Callum Brownista Perusta-lehteen tekemäni haastattelu jo vuonna 2008. Brownin tutkimukset ovat muovanneet lähihistorian tulkintaani sen jälkeen voimakkaasti.

Skotlanti ja The Kirk

Historian professori Callum Brown Dundeen yliopistosta on vuosien ajan tutkinut Skotlannin presbyteerisen kirkon, The Church of Scotland (The Kirk), jäsenkatoa. Hänen haastava kirjansa The Death of Christian Britain hätkähdytti anglikaanista maailmaa hurjilla tilastotiedoillaan ja terävällä analyysillään. Identiteettitutkija Brown esitti yllättäviä tulkintoja siitä, miksi vanhat kirkkokunnat romahtavat, eikä jäsenten eroamisinnolle näy loppua. Haastattelussa Brown selittää keskeisiä syitä tilanteeseen.

Skotlannin kirkko on historialtaan toisenlainen kuin Suomen luterilainen kirkko. Se kuuluu anglikaaniperinteeseen, mutta se ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut Anglikaaniseen yhteisöön (The Anglican Communion). Sen sijaan Skotlannin kirkko, jolla on ollut suorastaan valtiokirkon asema Skotlannissa, on vuosisadat ollut luonteeltaan presbyteerinen. Presbyteerisenä kirkkona Skotlannin kirkko on järjestäytynyt “vanhimmistojen” eli pastorien ja seurakuntaa johtavien maallikoiden muodostamien neuvostojen ja näiden yhteiselimien mukaan. Näin se on muodostanut vastakohdan episkopaalisille kirkoille, kuten esimerkiksi pienelle Skotlannin episkopaaliselle kirkolle, joilla puolestaan on ollut yhteys Anglikaaniseen yhteisöön. Keskeisin ero kirkkojen välillä on siten siinä, että presbyteerikirkoilla ei ole piispuutta eivätkä ne näin ollen voi tunnustaa anglikaanikirkkojen piispoja eivätkä Canterburyn arkkipiispaa.

Skotlannin kirkon historia on sekin varsin itsenäinen Britannian laajempaa historiaa ajatellen. Pyhän Columban ajoista 500-luvulta lähtien vähitellen syntyvää kirkkoa johtaneet munkit olivat vapaita Rooman vaikutusvallasta. Keskiajalla kirkon itsenäisyyttä suhteessa Englannin kirkkoon vahvisti puolestaan jännite Skotlannin ja Englannin välillä ylipäätään. Skotlannin uskonpuhdistukseen vaikutti myös luterilainen reformaatio, ja monet teologit kävivät kuuntelemassa uutta oppia Lutherin jalkojen juuressa.

Skotlannin uskonpuhdistaja John Knox oli kuitenkin kalvinisti. Hänen johdollaan reformoitu Skotlannin kirkko perustettiin vuonna 1560 presbyteerisen järjestelmän mukaisesti. Hänen kuolemansa jälkeen alkoivat kiivaat taistelut episkopaalisen järjestelmän ja presbyteerisen järjestelmän kesken. Lopulta presbyteerinen suunta voitti ja kirkko on säilyttänyt tämän perinteen.

Teologisesti Skotlannin kirkon yhteydet Englannin (anglikaaniseen) kirkkoon ovat olleet yhtä läheiset kuin maantieteellisesti, ja näkemykset ovat kietoutuneet toisiinsa monin tavoin. Myös Englannin kirkon reformaatiossa kalvinistinen siipi oli voimakas. Tämän johdosta reformoitu teologia on ollut anglikanismin tunnuspiirteitä satojen vuosien ajan. Teologian suuntia ajatellen tämä sopi skoteille mainiosti. 1600-luvulla Skotlannin kirkossa hyväksyttiin anglikaanisen Englannin kirkon Westminsterin tunnustus ja Westminsterin katekismukset myös skottien presbyteerisen kirkon virallisiksi opin määrittäjiksi. Opin sisällön osalta Skotlannin kirkko ei siten juurikaan eroa anglikaanikirkoista.

Käytännössä Skotlannin kirkko on toiminut maassa 1900-luvulla eräänlaisena kansankirkkona, jossa kulttuuriprotestanttinen teologian tulkinta on kulkenut samoja latuja kuin anglikaanikirkon sekularisoidussa sakralismissa, kuten John Milbank tilannetta luonnehtii. Professori Callum Brownin haastattelu osoittaa, että Skotlannin kirkon romahdus on aivan rinnakkainen Englannin anglikaanisen kirkon kriisiytymiselle. Molemmissa maissa kirkolla on uskonpuhdistuksen aikohin vielä ollut valtakirkon asema. Nykyään niissä on kirkkoon sitoutuneita hieman yli kymmenen prosenttia väestöstä, kirkkorakennuksia myydään, ja köyhällä kirkolla on vaikeuksia pitää toimintaansa yllä.

Kirkosta eroaminen ei lopu kirkkoa radikalisoimalla

Koska Callum Brownin haastattelu sisältää pikkutarkkaa analyysiä ja ajattomia huomioita, liitän sen seuraavaan alkuperäisessä muodossaan. Kyse on siis rajatusti kirkon jäsenkadosta ja sen syistä. Haastattelun perään kirjoitan eräitä johtopäätöksiä ajatellen oman kirkkomme nykytilaa.

1. Professori Brown, onko totta, että Skotlannin kirkko on menettänyt viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana noin 60 prosenttia jäsenistään? 

– “Vuonna 1960 Skotlannin kirkossa oli 1.324.437 jäsentä. Vuonna 2000 määrä oli pudonnut lukemiin 607.714. Jäsenkato on ollut tämän kauden aikana pysyvää eikä se osoita minkäänlaisia pienenemisen merkkejä. Se vastaa useimpien muiden Britannian protestanttisten kirkkojen romahdusta. Vuonna 1960 Englannin kirkossa 2.159.356 ihmistä osallistui pääsiäisen jumalanpalveluksiin. Vuonna 2000 näihin osallistui enää 1.163.000 ihmistä. Metodistikirkossa oli vuonna 1960 728.589 jäsentä, mutta vuonna 2000 niitä oli enää 335.567. Roomalaiskatolisessa kirkossa messuun osallistujien määrän väheneminen alkoi myöhemmin kuin Britannian protestanttisissa kirkoisssa, mutta lasku on tällä hetkellä jyrkempi. Vuonna 1960 messuun osallistui  Englannissa ja Walesissa 1.941.500 ihmistä, kun vuonna 2000 heitä oli enää 1.005.522.”

2. Mitkä ovat tällaisten muutosten keskeisimpiä seurauksia kirkossa?

– “Skotlannin kirkossa jäsenyysprosentit ovat laskeneet samassa linjassa kirkossa käynnin kanssa, ja joissain tapauksissa jälkimmäinen on ollut jopa edellistä suurempaa. Samoin lasten kasteiden määrä on voimakkaasti laskenut, kuten myös ehtoollisella käynti (yleensä noin 18 vuoden iässä) sekä kirkollinen vihkiminen. Kirkon jäsenyyden väheneminen vastaa laajemmassa mielessä sitä romahdusta, joka nähdään yleisessä suhtautumisessa järjestäytyneeseen uskontoon. Kirkko on nykyään useimpien ihmisten elämässä merkityksetön.”

“Skotlannissa, kuten muuallakaan Britanniassa, ei ole kirkollisveroa. Kirkko ei myöskään vaadi rekisteröitymistä minkään lain perusteella. Kirkon ja ihmisten välille ei ylipäätään edellytetä mitään muodollista yhteyttä. Tämän seurauksena kirkko on nopeaa vauhtia katoamassa. Toisena seurauksena on ollut seurakuntien jatkuva romahtaminen. Seurakuntia liitetään toisiinsa, kirkkoja suljetaan ja kirkkorakennuksia myydään. Kirkkoja muutetaan yksityisasunnoiksi, niitä käytetään kauppoina ja varastoina, tai ne vain puretaan.”

“Omassa kylässäni asuu 2.500 ihmistä. Seurakunta on juuri sulkemassa ovensa. Johdan itse huomenna julkista kokousta, jossa kampanjoimme sen puolesta, että kunta ostaisi kirkon. Siitä olisi tarkoitus tehdä kuntakeskus, jotta voitaisiin estää sen myyminen rakennusfirmoille, jotka muuttaisivat sen yksitysasunnoksi.”

3. Mitkä ovat teidän mielestänne olleet pääsyyt jäsenkatoon?

– “1960-luvulta lähtien olemme Euroopassa olleet todistamassa kristinuskon romahdusta. Kristillisen kulttuurin hallintavalta politiikassa ja valtionhallinnossa, sekä ennen kaikkea yleisessä kulttuurissa ja yhteiskunnan elämässä on hävinnyt. Eri maissa tämä kehityskulku on saanut hieman erilaisia muotoja ja se on toteutunut hieman eri aikoina. Kaikesta huolimatta kehityskulku on yleinen ja ulottuu Skandinaviasta Espanjaan ja protestantismista katolilaisuuteen. Ainoastaan Irlanti, Pohjois-Irlanti ja Puola, yhdessä Balkanin maiden kanssa, ovat enimmäkseen kyenneet vastustamaan tätä trendiä. Kuitenkin jopa Puolassa ja Irlannissa uskonnollinen aktiivisuus on merkittävästi vähentynyt.”

“Tähän johtaneiden syiden ymmärtäminen ei ole helppoa, ja asian käsittely veisi paljon palstatilaa. Näkemykset eri tutkijoiden välillä vaihtelevat. Yleisesti ollaan kuitenkin varsin yhtä mieltä siitä, että 1960-luvulla alkanut kulttuurinen vallankumous on tässä keskeisessä osassa. Se kosketteli auktoriteetin murtumista monissa yksilön käyttäytymistä koskevissa asioissa, siihen liittyi nuorten kapina ja nuorisokulttuurin nousu, pop-musiikki, muoti ja sisäinen itsenäisyys. Tilannetta muuttivat myös monikulttuurisuuden kasvu ja uskonnollinen monimuotoisuus sekä new age -uskonnollisuuden kasvu, jota kutsutaan myös henkisyyden vallankumoukseksi. Lisäksi keskeistä oli seksuaalinen vapautuminen, jota tuki – vaikkakaan ei suoranaisesti vaikuttanut – vuodesta 1961 lähtien saatavilla ollut ehkäisypilleri. Tähän kaikkeen liittyi lopulta naisten vapautusliike, niin kutsuttu toisen aallon feminismi.”

“Olen omissa tutkimuksissani korostanut kahden viimeksimainitun kriittistä merkitystä. Ajattelen, että sukupuoleen ja seksuaalisiin suhteisiin liittyvät seikat ovat olleet keskeisiä syitä siihen, että nuorten naisten uskonnolliset liittymäkohdat ovat kadonneet. Julkinen ruumiin kontrollointi on heitetty romukoppaan. Uskon vakaasti, että kristillisyyden romahtaminen on perimmältään naisten vallankumous, ja koskee enimmäkseen nuoria naisia. He vastustavat sitä, miten kirkot aiemmin valvoivat heitä, heidän ruumiitaan, heidän käyttäytymistään, heidän vapauttaan ja heidän rooliaan perheessä ja yhteiskunnassa.”

“Skotlannin kirkon vaivana 1960-luvun lopulla oli niin kutsuttu “seksuaalisesti vapaamielinen tyttö”, “the promiscuous girl”, eikä kirkko tiennyt, mitä tehdä hänen kanssaan. Kirkko antoi periksi 1970-luvun alussa päätymättä mihinkään merkittävään toimintaperiaatteeseen. Itse asiassa kirkot vain vaikeuttivat asiaa syytäessään naisia jatkuvasti heidän seksuaalisesta käyttäyttymisestään. Naiset vain nakkelivat niskojaan auktoriteetille.”

4. Mitkä teologiset aiheet ovat olleet kuumimman keskustelun kohteina tämän kriisin aikana?

– “Teologia ei ole ollut keskeistä uskonnon romahduksessa. Se on jäänyt taustalle eikä ole erottunut tapetista, kuten englantilainen sanonta kuuluu. Cambridgen yliopistossa järjestetyt keskustelut “uudesta moraalista” 1950-luvulla ja vuosikymmenen vaihteessa katosivat julkisesta keskustelusta 1960-luvun puoliväliin mennessä. Samaan aikaan piispa John Robinsonin kirja Rehellinen Jumalan edessä (1963) hämmensi kristittyjä kaikkialla Britanniassa, myös Skotlannissa. Harvey Coxin amerikkalainen “sekulaarin kaupungin” teologia sekoitti niin ikään monien vanhemman linjan kristittyjen ajatuksia, koska he eivät voineet ymmärtää sitä ajatusta, että sekulaarin yhteiskunnan toteuttaminen olisi Jumalan perimmäinen suunnitelma.”

“Tämän jälkeen kirkoissa mielipiteet ovat jakautuneet kiistoissa homoseksuaalisuudesta, abortista ja monista muista aiheista, jotka käsittelevät ihmisruumiin kontrollointia. Kysymys homoseksuaalisuudesta näyttää uhkaavan hajoittaa sekä Skotlannin kirkon että Englannin kirkon. Konservatiiviset kristityt pyrkivät määrätietoisesti saamaan vallan molemmissa kirkoissa. He uhkaavat lähteä kirkosta, jos he epäonnistuvat pyrkimyksessään. Tilanne Skotlannissa on kirkon yhtenäisyyden kannalta perin vakava. Erään arvion mukaan tällä hetkellä noin kolmasosa kirkolliskokouksen, eli kirkkoa ohjaavan General Assemblyn, jäsenistä on konservatiiveja. Jos he saavat enemmistön, mikään skottilaisessa kristillisyydessä ei jää entiselleen.”

5. Skotlannin kirkko eli The Kirk on oletettavasti pyrkinyt mukauttamaan sanomansa ajan vaatimuksiin. Eikö tämä ole onnistunut?

– “Kirkko suuntaa katseensa kahteen suuntaan. Se pyrkii toisaalta liberaaliin sopeutumiseen liberaalin yhteiskunnan ehdoilla, mutta toisaalta myös konservatiiviseen vastaiskuun vihamielisen ympäristön hyökkäyksiä vastaan. Molemmat tapahtuvat samaan aikaan. Seurakunnat ovat keskenään hyvin erilaisia. Kaikesta huolimatta jäsenkato jatkuu keskeytyksettä. Nuori väki ei yksinkertaisesti käy kirkossa enää lainkaan. Pyhäkoulutyö on hävinnyt eikä kirkolla ole minkäänlaista jäsenyyden varmistamisen mekanismia. Kristillistä kasvatusta on jossain määrin jäljellä koululaitoksessa, mutta se ei tuota tuloksia kirkon jäsenhankinnassa.”

6. Onko Skotlannin kirkossa odotettavissa konservatiivisempaa reaktiota? Viestit kertovat, että kirkko alkaa esimerkiksi hyväksyä papeiksi opiskelijoita konservatiivisesta oppilaitoksesta. Onko heiluri heilahtamassa toiseen suuntaan?

– “Tämä on jossain määrin totta, kuten edellä totesin. The Dingwall Theological College, johon viittasitte, hyväksyttiin tänä vuonna papiksi vihittävien koulutuslaitokseksi. Tätä päätöstä vastustivat kaksi vakiintunutta teologista tiedekuntaa, nimittäin Glasgowin ja Edinburghin  yliopistojen tiedekunnat. Tällaisia taisteluja käydään todella monesta aiheesta joka vuosi. Parhaimmillaan vastakkainasettelua herättäviä päätöksiä voidaan siirtää. Pahimmillaan ne johtavat skismaan. Joka tapauksessa useimmat arvioijat ennustavat, että homoseksuaalisuudesta tulee se aihe, joka jakaa kirkkoa eniten ja myös johtaa sen hajaantumiseen.”

7. Entä tulevaisuus? Minkälaisia erilaisia kuvia tulevaisuuden kirkosta näette edessämme? 

– “Kristinusko sellaisena organisoituneena uskontona, jona Eurooppa on sen tuntenut uskonpuhdistuksesta lähtien niin katolisissa kuin protestanttisissa maissa, on lopullisen kadon edessä. Juuri kukaan ei enää epäile sitä, että seurakuntarakenne romahtaa, kun seurakuntia yhdistellään ja rakennuksia myydään. Ei löydy rahaa eikä ihmisiä pitämään kirkkoja avoimina. Samaan aikaan kirkon entinen voima vaihtuu vähäiseksi määräksi seurakuntia ja erilaisia itsenäisiä ryhmiä. Englannissa tosin menestyvät amerikkalaistyyliset megakirkot, etenkin värillisten ja afrikkalaisten helluntailaisissa kirkoissa, ja vähäisessä määrin valkoihoisten kirkoissa. Mutta Skotlannissa tällainen ei ole edes alkanut. Täällä ei ole tarpeeksi laajaa mustaihoista kristillistä väestöä. Skotlannin maahanmuuttajat ovat enimmäkseen muslimeja ja aasialaisia hinduja.”

“Myös kaikkea muuta on tapahtumassa. Eräs tärkeä seikka on new agen kasvava vaikutus kristillisyyteen. Sen johdosta henkilökohtainen kristillinen identiteetti muotoillaan uudelleen riippumatta muodollisesta kirkollisesta yhteydestä tai jumalanpalveluselämästä. New age -keskukset ovat suunnattoman suosittuja. Skotlannissa on kaksi massiivista vaikuttajaa, Iona ja Findhorn, joissa yhdistellään kristinuskon kaikenlaisia piirteitä ei-kristillisiin ja suorastaan ei-uskonnollisiin henkisiin käytäntöihin.”

“Henkisyys on tällä hetkellä populaarikulttuurin piirissä esiintyvän uskonnollisuuden koetinkivi. Sen helppous on siinä, että se ei vaadi ihmistä liittymään mihinkään. Kyseessä ei ole jäsenkirkko, se ei tunnusta yhtä yksittäistä profeettaa tai vapahtajaa, eikä se itse asiassa tunnusta edes Jumalaa. Hyvä, vaikkakin pieni, esimerkki tällaisesta on Society of Friends -liikkeen piirissä nähty suuntaus kohti liberaalia tulkintaa, jossa ei tunnusteta Kristusta Jumalan pojaksi. Tällaiset trendit ovat tosin vasta syntyneitä eikä niillä ole selkeää ohjelmaa. Ne pyrkivät estämään skismoja ja välirikkoja. Organisoidun kristillisyyden keskellä tapahtuva liikehdintä pois auktoriteeteista on kaikkineen perin hämmentävää.”

“Mutta merkitseekö kaikki tämä kuitenkaan sekularisaation pysähtymistä? Tämän arviointi on vielä kesken, mutta oman näkemykseni mukaan uskonnon romahtamisen vastaliikkeeksi ei nouse hengellisyyden kasvua. Kristillisyyden riisumisen synnyttämä tyhjiö ei täyty new agella. Euroopassa kehitellään sen sijaan uusi moraalinen ohjelma, jossa katoamassa olevat kristityt liberaalit yhdessä sekulaarien humanistien kanssa määrittelevät humanistiset arvot. Nämä kaksi ovat usein läheisellä tavalla yksimielisiä.”

“Reuna-alueella säilyy konservatiivinen kristillinen vähemmistö, joka pyrkii vaikuttamaan poliittisesti omien päämääriensä ajamisessa ilman, että Eurooppaa pitäisi käännyttää takaisin kristinuskoon. Tämä puolestaan herättää keskustelua demokratiasta ja vapaudesta, joka on jo vaikuttanutkin Ranskaan, Englantiin, Skotlantiin, Hollantiin ja kaiketi joihinkin muihinkin maihin.”

Mikä on kirkon tilanne huomenna?

Tähän asti siis professori Callum Brown. Hänen analyysinsä vaikuttavat profeetallisilta – ja suurelta osalta kenties siksi, että kehityskulut ovat toteutuneet Skotlannissa (ja vastaavasti Englannissa) vuosikymmeniä aikaisemmin kuin meillä. Ja samasta syystä hänen ajatuksensa ovat polttavan ajankohtaisia tänään. Myös meillä Suomessa eri tahot pohtivat luterilaisen kirkon asemaa jo kuumeisesti.

On ilmeistä, että moni pitää maagisena rajana enemmistökysymystä eli sitä, missä vaiheessa alle puolet kansalaisista kuuluu kirkkoon. Vapaa-ajattelijoiden sivustolla kysellään jo nyt: “milloin kirkkoon kuuluu alle 50% suomalaisista”. Kaikkien rakastama vauva.fi täydentää hieman liioitellen, että kirkosta erosi viime vuonna yli 69 tuhatta jäsentä. Bloggarit käyttävät otsikoita: “Kirkko 2040 – kolmanneksen pienempi”. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kommentoitiin jäsenkatoa vuosi sitten: “Kirkon asema ja vaikutusvalta pienenevät väistämättä, mikä on maallisissa yhteiskunnissa luonnollista”. Tuon lehden ja monen muunkin julkisen median odotuksissa Suomea odottaa auvoisa tulevaisuus, kun orjamoraalia edustava ahdasmielinen kristillinen uskonto saadaan vähitellen pois julkisesta tilasta.

Jäsenkadon piirteitä ajatellen Brownin analyysissä kiinnittää erityistä huomiota naisten rooli. Yhtäältä nuoret naiset katsovat kirkon etiikan sotivan omaa elämäntyyliänsä vastaan. Toisaalta naiset ovat hanakampia eroamaan kirkosta. Suomessakin suurimmat eropiikit näkyvät tilastoissa parinkymmenen ikävuoden kohdalla. Seuraus on ilmeinen: kun naiset eivät tule kirkkoon, eivät miehetkään sinne lähde. Toinen seuraus on vielä murheellisempi. Kun naiset eivät vie lapsiaan seurakunnan kerhoihin ja muihin tilaisuuksiin, näille ei synny luontaista yhteyttä seurakunnan toimintaan. Kun nyt 2020-luvulla lapset jätetään yhä enemmän kastamatta, yhteys kristilliseen seurakuntaan on poikki.

Myös nykyisessä keskustelussa seksuaalisuudella on yllättävän merkittävä asema. Abortti on suuri kysymys yhä tänään. Jopa iskulauseet ovat pääosin samoja kuin 30 vuotta sitten; “oikeus omaan ruumiiseen”. Seksuaalisten vähemmistöjen tavoitteet ovat lisäksi vallanneet feminismin kentän varsin laajalti. Jopa Naisasialiitto Unioni kannattaa nykyään Setan kanssa samoja päämääriä. Monien ajattelussa feminismi samastuu lesboliikkeeseen. Postmodernin ajattelun ja Judith Butlerin vaikutus on tässä suuntauksessa voimakas.

Jokainen ymmärtää, että postmoderni gender-ideologia vastustaa kristillistä etiikkaa. Tuo vastakkainasettelu on liikeen alulle paneva voima. Tarkoitus oli kaataa kristillinen metanarratiivi, “suuri kertomus” eli elämäntulkinta. Kuvitelma vapautumisesta on yhtä riemastunut ja samalla yhtä naiivi kuin Skotlannin 1960-luvun promiskuiteetti. Seksuaalisesti vapautuneet naiset saavat median kentän ja julkisen keskustelun hetkeksi valtaansa. Vähitellen samat naiset menevät kuitenkin naimisiin ja hautautuvat ruuhkavuosien, lastentarhamatkojen ja asuntolainojen maksuerien alle – ja heidän tilalleen tulevat uudet julistajat. Vastakkainasettelu kuitenkin jää. Nuorta polvea elähdyttää epäilemättä se Brownin mainitsema kokemus oman ruumiin kontrolloimisesta, jota ei haluta jättää patriarkalistisen kirkon vallan alle.

Voiko Skotlannista oppia?

Voimmeko oppia jotain Skotlannista? Ensinnäkin sama kehityskulku on menossa kaikissa lännen protestanttisissa kirkoissa. Skotlannin kirkon tilanteen toivoisi herättävän luterilaisiakin kirkkoja pohtimaan sopeutumisen ja selviytymisen strategioita sen sijaan, että kirkon johtajat kynsin hampain kiinnittyvät siihen sekularisaatioliikkeeseen, joka on aiheuttanut kirkon romahduksen. Toiseksi näyttää kuitenkin siltä, että kirkollinen valtapeli ei kuuntele tilastoja. Kirkon arvoliberaali siipi on olettanut, että jäsenkato pysäytetään toteuttamalla kaikki sellaiset feministiset ja marginaaliryhmiä voimaannuttavat projektit, joita aikamme ihmiset tuntuvat toivovan. Tämä ei kuitenkaan kiinnosta ihmisiä. Kirkosta eroaminen jatkuu yhä, vaikka jäljellä on noin kymmenen prosenttia väestä.

Jos Skotlannista voitaisiin jotain oppia – siis aivan kuvitteellisessa tilanteessa – se koskisi liberalisoitumisen vääriä toiveita. Maallistuva yhteiskunta näyttää kyllä hetken ajan suosivan arvoliberaaleja kirkon johtajia ja äänitorvia, joiden sanoma on yhdenmukainen kirkosta vieraantuneen väen ajatusten kanssa. Suosio on kuitenkin näennäistä. Luterilaisessa kirkossa ongelmia ovat lähtijöiden mielestä nimittäin Raamattu ja Jeesus Kristus. Synti ja armo. Moraalisen ylemmyyden löytänyt vapautunut ihminen ei tarvitse anteeksiantamusta. Hän tarvitsee vain tilaa toteuttaa itseään ja valtaa pitää muiden näkemykset omien käsitystensä alapuolella.

Jo pari vuosikymmentä sitten Brown näki, että kristityt liberaalit alkavat määritellä humanistisia elämänarvoja yhdessä sekulaarien humanistien kanssa. Kirkon liberaali siipi osallistui siten arvosotaan ja pyrki aktiivisesti etäännyttämään kirkkoa kristillisestä moraalikäsityksestä. Tällainen kirkon sisäinen kiista on tällä hetkellä Suomessakin avoimen näkyvää, puhuttiinpa seurakuntien sateenkaarimessuista, rovastikuntien kolutustapahtumista, Kotimaa-lehden uutisoinnista tai kirkolliskokouksen salikeskusteluista.

Voisiko luterilainen kirkko Suomessa pelastaa tulevaisuutensa toteuttamalla suvaitsevaisutta ja sallimalla kirkon tunnustukselliselle väelle niin virat kuin oman pappiskoulutuslaitoksensa, kuten Skotlannissa viime vaiheessa yritettiin tehdä? En usko. Pikemminkin Skotlannin esimerkki viittaa aivan toisenlaiseen kahtiajakoon. Skotlannin kirkkoa voidaan kaiketi pitää eräänlaisena laboratoriona, joka osoittaa meille kehityskulun väistämättömyyden. Jakautunut ja arvosodan hajoittama kirkko ei hevillä muuta suuntaansa. Valtataistelun vaivaama kirkko ei muutu. Sen sijaan tunnustuksellinen väki lähtee vähin äänin kirkosta ja liittyy perinteisempiin kirkkoihin – tai perustaa uusia.

Hirvittävin Callum Brownin näyistä koskee sekin tilastoja. Skotlannin kirkko ei avannut liberaalin paitansa napitusta edes siinä vaiheessa, kun jäljellä oli yksitoista prosenttia jäsenistä. Suomeen verrattuna tämä tarkoittaisi sitä, että kuviteltua patriarkalismia purkava ja luonnonsuojelusta ja ilmaston lämpenemisestä huolissaan oleva kirkko ei palaisi omaan tunnustukseen kirjatun tehtävänsä äärelle edes siinä vaiheessa, kun jäljellä olisi 360.000 jäsentä hajallaan ympäri Suomea – suurin osa pohjoisessa. Viime vuonna jumalanpalveluksiin osallistui viikoittain noin 2 prosenttia jäsenistä. Se lienee kovin myönteinen tulkinta. Joka tapauksessa se tarkoittaisi nykytilanteeseen (400 seurakuntaa) verrattuna, että pääkirkon messuun saattaisi osallistua 17 jäsentä. En aivan usko tilastoihin, koska monin paikoin tämän enempää ei taida osallistua nytkään. Ehkä pikemminkin niin, että esimerkiksi neljän kirkon seurakunnissa jokaiseen riittäisi 4 jäsentä. Se kuvitelmista ja tilastoista.

Viimeinen sammuttaa valot, ovia ei tarvitse lukita.

Dosentti Timo Eskola

https://timoeskola.wordpress.com/2023/02/07/kirkon-tila-2023-viimeinen-sammuttaa-valot/

 

 

Dosentti Timo Eskola: Miksi arkkipiispa Luoma vastustaa Räsästä?

Arkkipiispa Tapio Luoma on ottanut Uuden Suomen haastattelussa (24.10.) voimakkaasti kantaa luterilaisen kirkon arvokeskusteluun ja henkilöinyt sen kansanedustaja Päivi Räsäseen (tämä mainitaan jutussa 10 kertaa). Alun perin tarkoitukseni oli ainoastaan kommentoida Luoman haastattelua lyhyesti. Mitä useampaan kertaan luin tekstin, sitä hämmentyneemmän olon se kuitenkin jätti. Miksi piispa hyökkää vielä kerran kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan? Miksi Räsäsen edustamat näkemykset esitetään mustavalkoisesti piispan edustaman “kirkon” vastakohdaksi? Ja miksi tavallinen kristillisen moraalin mukainen seksuaalikäsitys esitellään halventaen ulkomaiseksi tuontitavaraksi?
Tarkoitukseni ei ole tässä artikkelissa varsinaisesti etsiä Luoman motiiveja, vaikka aihetta epäilemättä sivutaan. Olisi helppo aloittaa pohtimalla pahantahtoisia motiiveja tai persoonan ilkeyttä, mutta ongelma ei ratkea ad hominem -argumenteilla. Faktojen tasolla on joka tapauksessa outoa se, että vaikka käräjäoikeus on vapauttanut Räsäsen kaikista syytteistä ja jopa todennut valtaosan syytteistä vääristelyiksi, piispa Luoma yrittää tehdä Räsäsestä syyllisen kirkollisiin jännitteisiin nimenomaan oikeudenkäyntiin vedoten. Jokin selitys avoimelle hyökkäykselle täytyy olla.
***
Ensimmäinen haastattelun esiin nostama aihe koskee Räsäsen oikeudenkäynnin yleisasetelmaa. Luoma sanoo olevansa “huolestunut Suomen joutumisesta uskonnollistaustaisen äärikonservatiivisen lobbaustoiminnan kohteeksi”. Ongelmana on Räsästä avustanut kristittyjen lakimiesten perustama ADF-lakijärjestö, joka on Luoman teologisen erityisavustajan Juha Meriläisen mukaan “vihajärjestö” ja “äärikonservatiivinen lobbausjärjestö”. Mikä siis on totuus puhtaasti korkeiden juridisten ja eettisten periaatteiden mukaan toimivasta järjestöstä ja sen vaikutuksesta?
Haastattelun pääteesinä on “äärikonservatiivijärjestöjen lobbaus”. Termi esiintyy lyhyehkössä tekstissä kahdeksan kertaa, ja lisäksi sen sisältöä avataan muutamaan kertaan. Ei ole aivan selvää, mitkä kaikki kohdat tulevat piispa Luoman suusta ja mitkä ovat toimittaja Minna Karkkolan käsialaa, mutta lopputulos on yksinkertainen. Sekä Luoman että Karkkolan mukaan ulkomailta tulee synkkää ja pahantahtoista lobbausta, joka olisi välittömästi pysäytettävä.
Onko ADF vihajärjestö? Viittaa ovat Yhdysvalloissa sovitelleet järjestön harteille samat HLBTIQ-ryhmät, joiden synnyttämiä ongelmia ADF:n juristit ovat ratkoneet oikeusistuimissa. Keskeisessä asemassa on ollut järjestöjä yhdistävä kansainvälinen ILGA. Todellisuudessa ADF on puhtaasti juridinen järjestö, joka tarjoaa lainopillista apua etenkin länsimaiseen arvokonfliktiin liittyvissä oikeudenkäynneissä. Noissa jännitteissä haukkumasanat ovat lentäneet keveästi. Luoman haastattelussa ADF kuvataan aatteelliseksi järjestöksi, jonka tavoitteena on evankelioida vanha Eurooppa äärikonservatiisella uskontokäsityksellä. Kun piispa Luoma (tai hänen erityisavustajansa; juttu on tältä osin horjuva) omaksuu todellisesta juridisesta asetelmasta poikkeavan termin omaan käyttöönsä, hän syyllistyy mustamaalaukseen.
Minkä logiikan mukaan Räsänen muodostaisi näkemyksineen sen väylän, jonka avulla amerikkalainen äärikonservatismi tai trumpismi yrittäisi muuttaa suomalaisen yhteiskunnan ja luterilaisen kirkon? Ainoa analyysin esille nostama mahdollisuus on väärän seuran argumentti (guilt by association). Koska ADF on auttanut Räsästä oikeudenkäynnissä, hänen täytyy olla Yhdysvaltain äärioikeiston bulvaani Suomessa – vaikka ADF itse ei edes edusta mainittua poliittista suuntausta. Näin tutkijan näkökulmasta on välttämätöntä huomauttaa Luomalle, että guilt by association ei ole missään analyysissä mielekäs peruste.
***
Luoma jättää haastattelussa täysin huomiotta sen, että Räsäsen näkemykset seksuaalisuudesta ja avioliitosta ovat tavallisia kirkon tällä hetkellä voimassa olevia käsityksiä. Hän ei kiinnitä huomiota siihen, että oikeudenkäynnin avainkohdassa ollut Räsäsen twiitti ja kysymys “kirkon” (eli parin helsinkiläisen seurakunnan) osallistumisesta Pride-kulkueeseen synnyttivät luterilaisen kirkon sisällä myrskyn.
Räsänen kritisoi aikanaan kirkon osallistumista – ei siis kulkueen järjestämistä – lainaten kuuluisaksi tullutta kohtaa Roomalaiskirjeestä. Historiaton media unohti Luoman tavoin nopeasti, että kirkon osallistuminen nostatti väittömästi kirkossa paljon Räsäsen twiittiä laajemman kiistan. Neljä kirkkoherraa julkaisi Itä-Savo -lehdessä (20.6.2019) kirkon päätöstä kritisoivan kannanoton, jossa he sanoutuivat irti Pride-kampanjasta. Hieman myöhemmin yksitoista kirkon järjestöjen johtajaa antoi kannanotolle julkisen tukensa.
Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti puolestaan Itä-Häme -lehdessä (26.6.2019) työryhmän päätöksestä, että Suomen ev.lut. kirkko ei ole ryhtynyt Helsinki Priden tukijaksi. “Johtavista viranhaltijoista koostuvalla Kirkkohallituksen johtoryhmällä ei kuitenkaan ole valtuuksia tehdä tällaisessa asiassa koko kirkkoa koskevia päätöksiä.” Hän jatkoi: “Kirkkohallituksen johtoryhmän päätös antaa tukensa Pride-viikolle on ongelmallinen, sillä sen taustalla vaikuttava ihmis- ja avioliittokäsitys on kirkon opetukselle vieras ja osin sen vastainen.”
YLE:n haastattelun (28.6.2019) mukaan Oulun piispa Jukka Keskitalo selvitti puolestaan asiaa virallisia kanavia ja totesi pian konfliktin jälkeen, että Kirkkohallituksen johtoryhmällä ei ollut toimivaltaa päättää Pride-kumppanuudesta. Uutinen lainasi piispa Keskitaloa: “Kirkkohallituksen johtoryhmä on keskusteluelin, jolla ‘ei ole toimivaltaa päättää yhtään mitään yhtään mistään kysymyksestä’.” Keskitalo jatkoi: “Suomen evankelis-luterilainen kirkko julkisyhteisönä ei myöskään ole Helsinki Priden yhteistyökumppani, vaikka tällainen mielikuva on nyt epäselvällä toiminnalla ja tiedottamisella syntynyt.”
Kirkon sisällä olevaa asetelmaa arvioiden on tarpeen muistaa, että osallistuminen ei ollut kirkon oma tai julkinen kannanotto Pride-kulkueen edustaman ideologian puolesta. Sen sijaan päätös osallistumisesta paljasti kirkon korkeimpaan johtoon asti ulottuvan ankaran kiistan gender-ideologiasta ja siihen sitoutumisesta tai sen hyväksymisestä kirkon toiminnan piirissä. Kun Luoma nyt kaivaa Räsäsen tapauksen uudelleen esille omassa taistelussaan, hän asettuu vastustamaan kantaa, jota Häkkinen, Keskitalo ja monet kirkkoherrat ovat saman kiistan ympärillä edustaneet. Tämä paljastaa kirkossa olevan repeämän syvyyden.
***
Edelleen on tarpeen kiinnittää huomiota siihen, mistä gender-ideologiassa on kyse. Piispa Luoman analyysi, siinä määrin kuin sitä voidaan jäljittää, on perin puutteellinen. Haastattelun perusteella hän väheksyy termin “gender” ideologista merkitystä ja tuntuu ajattelevan, että sana liittyy pelkästään aikamme eri suuntausten pyrkimyksiin edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta kirkossa ja yhteiskunnassa. Jostain syystä kuitenkin samalla termi “anti-gender”, joka liikkeen muodossa linkitetään niin ikään Räsäseen, saa paljon syvemmän sisällön. Käsite kattaa ensinnäkin ADF:n pahantahtoisen aatteen ja nousee merkitsemään taantumuksellista edellä mainitun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisen vastustamista.
Tällaisessa asetelmassa pieni historian katsaus lienee välttämätön. Terminologia tulee Yhdysvalloista, missä englannin kielen sanat “sex” ja “gender” on asetettu ideologisesti toisiaan vastaan jo vuosikymmenten ajan (kannatta lukea uudelleen Judith Butlerin kirja Hankala sukupuoli). Tässä jaossa “sex” tarkoittaa biologista sukupuolta ja “gender” yleisemmin sukupuolisuutta ja koettua sukupuolta. HLBTIQ-yhteisöt pitävät jakoa tärkeänä ja vaativat nimenomaan gender-määritelmän ottamista yleiseen käyttöön. (Usein käytetty lyhenne HLBTIQ tarkoittaa nimikkeitä homo-lesbo-bi-trans-inter-queer; englanniksi usein: LGBTQ, Lesbian, Gay, Bisexual, Transgender, Queer; tosin kirjaimia voi suuntausten myötä olla enemmänkin ja nimikkeet vaihtelevat). Vaatimukset ovat pitkälle meneviä, kuten voidaan nähdä Suomessa vastikään esillä olevan trans-lain valmistelusta.
Arkkipiispa Tapio Luoma ei tätä jännitettä tunnista tai tunnusta. Hän asettuu täysin HLBTIQ-yhteisöjen rintamaan ja pitää näiden vaatimuksia oikeutettuina – täysin huomioimatta sitä, mitä Raamattu ja kristillinen moraali aiheista sanovat. Hän toimii kuten aiemmin piispana toiminut Björn Vikström, joka kirjoitti näkemyksen puolesta ja taisteli olettamaansa patriarkalismia vastaan kirjassaan Monta rakkautta.
Tässä asetelmassa Luoma pitää kirkon ainoana uhkana anti-gender -liikettä, jonka vihollisena ei ole amerikkalainen woke tai cancel-kulttuuri HLBTIQ-ryhmineen – vaan terve ja tasapainoinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden pyrkimys (Luoma yhdistää gender-idelogian vain hyviin tavoitteisiin: “Tasa-arvo ja syrjimättömyys kuuluvat kristillisen uskon perusteisiin”). Vastapuoli on tälläkin kohden tarkasti määritelty: ”äärikonservatiivit itse näkevät uhkana ‘gender-ideologian’, jonka annetaan ymmärtää olevan kristinuskon kannalta vaarallista”.
Tutkijana voin tehdä tästä vain sen johtopäätöksen, että piispa Luoman mukaan arvokonfliktia ei ole olemassa. Hänen vastakkainasettelussaan elävät vain moraalinen oikeudenmukaisuus ja trumpilainen äärikonservatismi. Jälkimmäistä edustaa anti-gender -aate, josta hän sanoo haastattelussa: “Kun sen kautta yritetään estää tasa-arvon ja syrjimättömyyden etenemistä, silloin se on väärin.”
Luoman analyysistä puuttuu se aatehistoriallinen lähtökohta, että postmodernina aatteena gender-ideologia on alusta lähtien (siis 1960-luvulta Ranskasta) pyrkinyt kumoamaan kristillisen etiikan perusteet. Biologinen sukupuoli “sex” on siirretty syrjään ja se on korvattu kaikella sillä kirjolla, jonka mielikuvitus kykenee asettamaan nimikkeen “gender” alle. Kyse ei ole oikeudenmukaisuudesta, vaan valtapelistä, jonka arvokonflikti on tuonut mukanaan. Tutkijalle on täysin ilmeistä, että piispa Luoma ottaa päämäärätietoisesti osaa tähän valtapeliin.
***
En pidä lainkaan ihmeellisenä sitä, että Uuden Suomen haastattelun jälkeen Päivi Räsänen on joutunut julkisuudessa selittämään kantansa “tavanomaisuutta”. Hän on esittänyt näkemyksiään julkisuudessa kymmenien vuosien ajan. Jopa oikeudenkäynnissä esille nostettiin hänen nyt jo lähes 20 vuotta sitten kirjoittamansa kirja. Omalla kotisivullaan hän vastasi piispalle näin:
“Arkkipiispa Luoma on sen ikäluokan mies, että hän varsin hyvin tietää, ettei väite antigender-vaikutteista ole totta. Käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä tai kohdussa elävän lapsen ihmisarvosta eivät ole suomalaisessa kristillisyydessä maailmalta tänne rantautuneita uutuuksia. Olen koko aikuisikäni puolustanut syntymättömien lasten elämää. Kristillistä avioliittoetiikkaa käsittelevän pamfletin kirjoitin v. 2003, jolloin koko käsitettä ‘antigender’ ei tunnettu.”
Tutkijan velvollisuutena on lisäksi todeta, että Räsäsen julkisuudessa esillä olleet käsitykset vaikkapa luomisen merkityksestä sukupuoleen, näkemys avioliiton pyhyydestä, tai käsitys homoseksin harjoittamisen synnillisyydestä ovat meidän oman luterilaisen kirkkomme tällä hetkellä voimassa olevia käsityksiä – eivät tuontitavaraa, paitsi nyt sitten osa Israelista (2000 v.) ja jotkut tulkinnat Saksasta 500 vuotta sitten.
Räsänen jatkoi kommenttiaan tähän tapaan: “Kristillistä maailmankuvaa vastaan taisteleva, kansainvälisesti vahvasti verkottunut sukupuolivastainen liikehdintä on rantautunut viime vuosina osaksi suomalaisen poliittisen eliitin aatemaailmaa.” Ainoa tuontitavara on näin ollen itse koettua sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta korostava gender-ideologia, joka on rahdattu Suomeen vuosien varrella ennen kaikkea Yhdysvalloista ja Kanadasta.
Voidaan siten sanoa, että piispa Luoma syyttää mustavalkoisessa vastakkainasettelussaan Päivi Räsästä (ja kuvitteellista anti-gender -liikettä) siitä, mitä piispa itse edustaa. Juuri ulkomaista tuontitavaraa oleva postmoderni gender-ideologia on vaikuttanut Suomessa niin politiikassa kuin kirkossa. Tämä ideologiseen arvomurrokseen pyrkivä verkosto on tuonut luterilaiseen kirkkoon sen tunnustuksen ja teologisen identiteetin vastaisia käsityksiä. Piispa Luoman väittämät voidaan siten vain yhtä sanaa vaihtamalla muuttaa kritiikiksi gender-ideologiaa vastaan. Hän on tullut kuvanneeksi vastustajassaan itsensä.
***
On palattava miksi -kysymykseen. Tehdyt huomiot eivät nimittäin vielä selitä sitä, miksi piispa Luoma valitsee haastattelussaan kohteekseen yhä uudelleen Päivi Räsäsen. Hän ei ota huomioon oikeuden vapauttavia päätöksiä. Hän ei empatisoi vuosikausien julkisessa myllytyksessä elänyttä tavallista kristittyä isoäitiä, jonka näkemykset ovat tälläkin hetkellä luterilaisen kirkon omaksuman etiikan mukaisia. Miksi? Oma johtopäätökseni on, että Luoma käyttää Räsästä pelkkänä välineenä.
Teologina joudun sanomaan, että minun näkemykseni mukaan se on halpamaista. Räsänen on joutunut olemaan vuosikaudet yhteiskunnan sylkykuppina mitä mielikuvituksellisemmissa syyttelyissä. Tilanteessa, jossa käräjäoikeuden tuomari on hänet viimein vapauttanut ja vuosien julkinen piina on tauonnut, luterilaisen kirkon näkyvin sanakäyttäjä on häpäissyt hänen uransa ja tehnyt hänestä syntipukin kirkon tämän hetken vaikeimpiin ristiriitoihin. Räsänen on ollut liian houkuttava kohde aseeksi kirkkopolitiikassa – ja arkkipiispa on langennut.
Luoman haastattelussa esille tuomat kannat ovat ylipäätään liian pinnallisia. Hän ei tunnista edes alkeellisinta terminologiaa eikä ilmaise tietävänsä aatehistoriallisen taustan perusasioita. Hänen ajatteluaan ei ohjaa pitkä kansainvälinen debatti tasa-arvosta ja sananvapaudesta, eikä hän kiinnitä huomiota ostrakismin vaaraan. Luoma ei viittaa Raamattuun, vaan sitä vastoin antaa tukensa suoraan Raamatun moraalia vastustaville käsityksille. Hänen viholliskuvansa ovat mustavalkoisia ja hän toistaa polarisaatiota, jonka Suomessa ovat markkinoineet lähinnä Seta ja Tulkaa kaikki -liike.
Ajankuvana Luoman haastattelu on ankara. Luterilainen kirkko on hajoamassa sisäisiin ristiriitoihin ja erityisesti HLBTIQ-ryhmien jatkuvasti ajamiin jännitteisiin seksuaalisuudesta ja avioliitosta. Kirkko ei hajoa osiin, vaan tämä sirpaleinen jälkikristillinen kirkkokunta lahoaa vähitellen paikoilleen jäsenten erotessa ja vaikutusvallan kadotessa. Arkkipiispa on näkyvässä haastattelussa tehnyt Räsäsestä syypään siihen, että vieras vaikutus ja kuviteltu äärikonservatismi tekee Luoman hallitsemasta kirkosta vastenmielisen sille arvoliberaalille Suomelle, jonka arkkipiispa haluaisi vielä pitää kirkon sateenvarjon alla. Siksi hän tokaisee haastattelussa, että Suomi “ei tarvitse lobbareita ulkomailta”.
Anti-gender -aate ei tule Suomeen muista maista ADF:n agenttien tai suomalaisten luopioiden välityksellä. Teologisen analyysin ja aatehistoriallisen arvion taso on täällä korkea. Suomessa on vuosikausien ajan tehty tarkkaa tutkimusta postmodernista ideologiasta ja sen vaikutuksista länsimaissa Derridasta ja Foucalt’sta Wittigiin ja Butleriin. Siksi HLBTIQ-ryhmien toimintaa osataan kritisoida täällä tarkasti. Tämän kritiikin määrittely “anti-gender” leimalla johtuu tietenkin “gender”-ideologian hyväksymisestä. Monet papit ovat kuitenkin sanoneet minulle, että kielteisyyttä korostavan “anti-“ leiman lyöminen tavallisiin Raamattua kuunteleviin seurakuntalaisiin ja pappeihin on loukkaavaa. Jos piispa Luoma yritti haastattelullaan luoda luterilaiseen kirkkoon yhtenäisyyttä, hän epäonnistui pahasti.
Toiminnallaan Luoma osoittaa, että jakolinjat luterilaisen kirkon sisällä ovat vahvoja. On tietenkin totta, että yhtenäiskirkon jälkeen tuloksena on epäyhtenäinen kirkko. Nyt jännitteet ovat kuitenkin vakavammat. Piispa Luoman luomassa asetelmassa meneillään on ostrakismi. Kansainvälisessä keskustelussa on jo pitkään kiinnitetty huomiota siihen, että monimutkaisia poliittisia ja uskonnollisia jännitteitä pyritään ratkaisemaan sokealla moraalisella varmuudella – aivan kuten Luoman haastattelussa tapahtuu käyttämällä ADF:ää keppihevosena. Ostrakismi tarkoittaa tarkalleen ottaen julkista häpäisemistä ja pannaan julistamista. Juuri sen arkkipiispa Luoma on tehnyt kansanedustaja Päivi Räsäselle Uuden Suomen haastattelussa.
Dosentti Timo Eskola

Utvägen, tror jag

Om jag tillsluter himlen så att regn inte faller, om jag bjuder gräshoppor att fördärva landet eller om jag sänder pest bland mitt folk, 14men mitt folk, som är uppkallat efter mitt namn, ödmjukar sig och ber och söker mitt ansikte och omvänder sig från sina onda vägar, då vill jag höra det från himlen och förlåta deras synd och skaffa läkedom åt deras land. (2 Krön. 7:13,14)