Piispa Olavi Rimpiläinen antoi Elämä-lehdelle harvinaislaatuisen haastattelun kolme viikkoa ennen kuolemaansa. Seurakuntalainen julkaisee haastattelun kokonaisuudessaan.

”Haastattelua tehdään pimenevässä syksyssä. Kyllä tästä hyvä tulee. Tervetuloa siis 13.11.”, piispa Olavi Rimpiläinen kirjoittaa sähköpostissaan lokakuussa. Piispa ei ole antanut haastatteluja eläkkeelle jäämisensä jälkeen, ja siitä on jo 20 vuotta. Olen aikaisemmin yrittänyt saada haastattelun Rimpiläiseltä noin viisi kertaa ja kerran myös ”keittiön kautta”, eli soittamalla piispan rouvalle Anneli Rimpiläiselle. Kieltäytymiset ovat olleet kohteliaita mutta ehdottomia. Piispan mukaan lukemattomat asiat hänen elämässään ja virkaurallaan ovat hoituneet nimenomaan ”keittiön kautta”. Anneli toimi Olavin sihteerinä silloin, ja hän on paikalla nyt.

– Yleensä teemme kaiken yhdessä, Olavi sanoo.

Hän esittelee maalausta piispantalosta.

– Tuossa yläkerrassa oli piispan virka-asunto. Se oli meille rakas paikka, mutta tähän taloon, jossa nyt olemme, perustimme kotimme.

Muistan piispan virka-asunnon yläkertaan vievät portaat isäni pappisvihkimyksestä. Olin seitsemänvuotias. Muistan säkkipimeän, kylmän Oulun ja lämpimät, keltaiset valot.

– Jos sinulla on muistikuvia tuosta asunnosta, niin eikö ollut aika hieno? Aamulla sinne mentiin ja illalla pois tultiin. Se oli kivaa aikaa, kerta kaikkiaan.

Pidetyllä piispalla on monta nimeä. Rimpiläistä kutsutaan muun muassa Olavukseksi ja Olli-piispaksi. Sähköpostinsa hän kuittaa nimellä +Olavus, jossa plusmerkki tarkoittaa piispaa.

Vaikka Rimpiläinen on akateemisesti ansioitunut ja kirkkopolitiikassa laajasti vaikuttanut, hän on aina ollut myös lähellä tavallista ihmistä. Hänestä liikkuu monia hauskoja juttuja, joita sävyttää lämmin huumori. Yhdessä niistä nuori pappi oli tullut kysymään Olli-piispalta tärkeimpiä vinkkejä viranhoitoon. Rimpiläinen oli sanonut: ”Älä ota reunimmaista pullaa, se on monasti kuiva”. Toisessa piispa oli kylässä ja kysyi talon isännältä, onko sohvassa, jossa isäntä istui, mukava istua. Kun isäntä vakuutti, että on, piispa totesi: ”Siinä sitä on hyvä tehdä parannusta!”.

Katsomme olohuoneen ikkunasta maisemaa, josta näkyy Oulujoen suistoalue.

– Joen kummallakin reunalla on näitä vanhoja lohitaloja, joilla oli kalastusoikeus joesta. Olivat upporikkaita sen turvin.

Ennen joesta irtosi hyvin kalaa, mutta sitten rakennettiin pato, ja lohet jäivät padon taakse.

– Istutustaimenta on kyllä. Kalamiehet saavat ottaa kolme. Emmehän me poikani Jussin kanssa tienneet tällaista rajoitusta, ja menimme kalaan juuri kun tankillinen taimenta oli kumottu jokeen. Sellaisia toistakiloisia tuli heti kymmenen.

Annelilla ja Olavilla on kaksi lasta, poika ja tytär. He ovat molemmat lääkäreitä ja naimisissa lääkäreiden kanssa.

– Emme koskaan puhu taudeista. Jussi katsoo, että isä on kahdella jalalla, ja se siitä, Anneli kertoo.

– Ja lapsenlapsia on kymmenen, Olavi jatkaa.

– Yhdeksän! Anneli korjaa.

– No niinhän niitä on. Menee jo ukko laskuissa sekaisin.

– Ja tuosta, jos katsot alajuoksuun, näet maalaistalon, josta ammuttiin vapaussodan ensimmäiset tykinlaukaukset, Olavi näyttää.

Viimeinen vanhauskoinen

Rimpiläinen syntyi Siilinjärvellä 12.8. 1937. Hän vietti siellä 20 ensimmäistä vuottaan. Seutu oli läpeensä körttiläistä. Erityisen paljon Rimpiläisen elämään vaikutti hänen kansakouluopettajansa Maikki Sonninen

– Hänen sukunsa tapahtumissa Ukko-Paavo (Paavo Ruotsalainen) itse oli tärkeässä osassa. Maikki sanoi, että jos joku meinaa kristitystä käydä, niin sen pitää käydä joka pyhä kirkossa. Minä pikkuisena poikana otin sen hyvin tosissani.

Olavin äiti oli lestadiolainen, Simojoen varrella asuneesta suvusta, ”jossa talojen isännät seuroissa nelinkontin tekivät synneistä parannusta”. Äiti huolehti kotona, että iltarukoukset pidettiin.

– Vaikka minusta ei lestadiolaista tullut, niin ikiajat olen pitänyt lestadiolaisia arvossa. He olivat minusta vakaita, hyväntahtoisia ja ystävällisiä ihmisiä. Ketään eivät moittineet tai tuominneet. En ole koskaan isona miehenäkään Oulun hiippakunnassa voinut ymmärtää lestadiolaisvastaisuutta. Minulle he ovat hyvin kelvanneet.

– Mutta käytännön kilvoitukseni tapahtui körttiläisissä merkeissä. Jumala on kaikki ja ihminen ei ole paljon mitään. Se on kulutusta kestävää, mitä Jumala saa aikaan ja se on markkinahelyä, pelkkää roskaa, mitä me ihmiset tässä uskomisen asiassa tehdään.

Samuel Lehtosen opetuslapsi

1950-luvun lopulla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa pukeuduttiin herrasmiesmäisesti, mutta Rimpiläinen ei ”ravattia” käyttänyt.

– Minulla oli musta paita, harmaa takki ja körttijakaus.

– Ohjaajakseni tuli Samuel Lehtonen, josta tuli myöhemmin Helsingin piispa, ja jolle oli hyvin tärkeää kauniisti hoidettu jumalanpalvelus. Hän sai minusta vähällä vaivalla opetuslapsen. Piti koittaa olla siellä, missä Jumala on, koska hän on kaikki ja ihminen ei mitään. Piti mennä ehtoolliselle, koska siellä Jumala on ja tekojansa tekee.

– Siten körttiläisyys oli minulle tie korkeakirkollisuuteen, josta minua on koko ikäni haukuttu, Rimpiläinen toteaa.

Hän valmistui Helsingin yliopistosta vuonna 1961 ja väitteli teologian tohtoriksi 1971. Rimpiläinen työskenteli Joensuussa seurakuntapappina ja uskonnonopettajana, kunnes hänet valittiin Kirkon koulutuskeskuksen johtajaksi vuonna 1974. Oulun hiippakunnan piispana Rimpiläinen toimi 1979-2000. Nyt dosentti Timo Junkkaala on kirjoittamassa Rimpiläisestä elämäkertakirjaa, jonka otsikoksi tulee Viimeinen vanhauskoinen.

– Minusta nimi on hyvä, vetävä ja suorastaan mestarillinen. Mutta se ei ole koko totuus. Eiväthän vanhauskoiset minun mukanani hautaan mene, Rimpiläinen sanoo.

– Nämä nuoret, fiksut ja vanhauskoiset teologit ovat minun suuri ilonaiheeni, hän jatkaa niin painokkaasti, että ääni särähtää.

Kirjan nimi viittaa myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoihin, joiden joukossa Rimpiläinen oli ”viimeinen vanhauskoinen”, koska hän piti loppuun saakka kantansa virkakysymyksessä. Hän ei vihkinyt naisia papeiksi, vaikka muut jo vihkivät. Niinpä moni perinteistä virkakantaa edustava teologi meni ”Oulun junaan” saamaan pappisvihkimyksensä Rimpiläiseltä.

– Hattu ei jäänyt kannonnokkaan. On iso porukka nuoria teologeja, jotka paljon kirkkaampaa soihtua vievät eteenpäin kuin mitä me vanhat.

– Nämä nuoret eivät ole kopio meistä vanhemmista, joiden aika alkaa nyt olla ohi. He ovat menneet eteenpäin, luoneet uutta ja sovittautuneet tähän muuttuneeseen aikaan. Perintö on otettu vastaan, piispa arvioi.

Nuorilla ”soihdunkantajilla” Rimpiläinen tarkoittaa muun muassa Luther-säätiön pohjalta syntyneen Lähetyshiippakunnan pappeja, sekä kirkon herätysliikkeitä, joissa perinteistä virkakantaa edustavia pappeja on runsaasti töissä.

”Joutava sivujuonne”

Kirkon ”vanhauskoiset” ovat puhuneet jo kymmeniä vuosia ”tunnustusrintamasta”, jossa klassiseen kristinuskoon sitoutuneet teologit ovat yrittäneet vaikuttaa kirkkoon sisältä päin oikeaoppisen luterilaisuuden puolesta ja liberaalia teologiaa vastaan. Rimpiläisen rooli on ollut tässä hankkeessa keskeinen.

– Minä kuuluin tunnustusliikkeeseen aktiivisesti silloin, kun sen kylttinä oli Paavalin Synodi. Sitten siitä puristautui esiin Luther-säätiö, jossa keskeinen asema oli Kivirannan Simolla. Hänellä oli näkyä toteuttamassa Anssi Simojoki ja Korpisen Sakke (nykyisen Lähetyshiippakunnan pappeja). Mutta eikö ole hauska juttu, että kukaan koskaan ei pyytänyt minua Luther-säätiön käynnistämiseen ja toiminnan jatkamiseen mukaan.

– En tiedä, halusivatko ne pojat säästää minua ja vapauttaa toimimaan toisissa asioissa. Olin silloin jo piispa. Vai olivatko he sitä mieltä, että tuo on jo mieskuntoisuutensa menettänyt. Minulle ei ole tyypillistä pyrkiä itse sinne, missä on hyvä metelin paikka, vaan olen halunnut toimia kutsusta käsin. Olen koettanut kaikissa hankkeissa pikemminkin jarrutella, Olavi luonnehtii itseään.

Hän toivoo Luther-säätiön pohjalta syntyneelle Lähetyshiippakunnalle menestystä.

– Se on aivan ihmeellisesti yksi vaihtoehto, joka Jumalalla on varastossa. Miten hän sitä käyttää, sitä en tiedä. Lähetyshiippakunnan papeilla näkemykset Raamatusta ja uskonvanhurskaudesta ovat kirkkaat. Väkeä on paljon liikkeellä.

Pienen kritiikin piispa kuitenkin Lähetyshiippakunnalle antaa. Hän kutsuu sitä ”joutavaksi sivujuonteeksi”.

– Siihen olisi voitu pysähtyä, että Lähetyshiippakuntaa olisi edelleen johdettu osana Ruotsin Missionsprovinsenia, eikä olisi perustettu Suomeen itsenäistä hiippakuntaa, jolla on oma piispa.

– Pelkään sitä, että aiheuttaako tämä viimeinen askel sen, että syntyy virtaus kohti (luterilaista) vapaakirkkoa.

– Olen hyvin onnellinen, ettei niin ole vielä käynyt.

– Yhteydet kansankirkkoon ovat tärkeät sillä edellytyksellä, että sitä yhteyttä ei osteta minkään lehmänkauppojen avulla. On hyvä, että monet Lähetyshiippakunnan jäsenistä ovat edelleen kansankirkon jäseniä.

– Se on nyt sanottu, enkä sitä halua ottaa takaisin, Rimpiläinen päättää.

Puolen Suomen paimenena

Olavi seuraa kansankirkon elämää nykyään lähinnä lehtiä lukemalla. Yksi asia, jota hän on itse ollut aikanaan ajamassa, ja jota hän innolla seuraa, on keskustelu diakonin viran uudistamisesta siten, että diakoneiksi vihittäisiin myös esimerkiksi nuorisotyönohjaajia, lähetyssihteereitä ja lapsityönohjaajia.

– Kirkkohallitus vihelsi pelin taas viikko sitten poikki.

– Mutta kyllä kirkon meno on kaiken kaikkiaan kaukaisemmaksi jäänyt, Rimpiläinen myöntää.

Eläkeaikanaan Olli-piispa on ollut kysytty puhuja herätysliikkeiden kesäjuhlilla. Vuonna 2017, kun hän täytti 80 vuotta, oli jo kypsynyt päätös siitä, että puheet olisi pikkuhiljaa pidetty. Rimpiläisen viimeinen julkinen esiintyminen oli Perustan teologisilla opintopäivillä Kauniaisissa tammikuussa 2018.

– Seinä on tullut jaksamisen kautta vastaan. Halu olisi olla enemmän mukana. Sellaista hiljaista elämän sammumista tässä koko ajan tapahtuu, piispa pohtii.

Jo lapsuudessa tärkeäksi tullut kirkossa käynti on kuitenkin jatkunut tähän asti.

– Kun me tulimme vuonna 1980 Ouluun ja minut vihittiin tähän virkaan, ajattelimme, että olemme olemassa nyt kaikkia hiippakunnan ihmisiä varten. Se on 50 prosenttia Suomen pinta-alasta tämä ihana hiippakunta. Mutta eivät kaikki meitä kelpuuttaneet piispakseen. Halusimme kuitenkin olla kaikkia heitä varten, jotka vain kelpuuttavat. Että jos he palveluksia pyytävät, he ovat aina etusijalla. Omat hoidetaan.

– Meillä on vaikka kuinka paljon suuria ja pieniä herätysliikkeitä. Jos jotkut niistä ovat tahtoneet juhliinsa tai toimitilojaan vihkimään tai muuten vain kylään, niin aina on menty. Edelleen ajattelemme niin, että missä vain ihmiset ilahtuvat siitä, että olemme mukana, sinne me mennään, Olli-piispa sanoo.

– Kunhan vain tämä virkajuttu on kunnossa. Viime pyhän olimme Lähetyshiippakunnan messussa. Sitä edellisenä pyhänä olimme katolisessa messussa. Sitä edellisenä pyhänä olimme Kellonkartanon messussa, jossa Hannu Kippo saarnasi, Olavi luettelee.

– Tietysti ortodoksisessakin messussa voimme käydä, mutta siinä on teknisiä rajoituksia, kun siellä seistään koko pitkä liturgia. Sielläkin otetaan sydämellisesti vastaan ja erikoiskohtelua suodaan. Eikä sitä missään tiedä olevansa piispa niin suurissa määrin kuin katolisessa messussa. Siellä on heti ukot viemässä ykköspaikalle ja kirkkoherra on ovella vastassa halailemassa. Nämä ekumeeniset yhteydet ovat kivat.

Kun piispa muistelee virkakauttaan, ja elämääsä ylipäänsä, hän puhuu jatkuvasti me-muodossa. Se johtuu Annelista.

– Anneli oli hyvin merkittävä työtoveri. Joku kirkkoherra kun soitti kapituliin ja halusi Annelin kanssa keskustella jostakin käytännöllisestä tahi periaatteellisesta jutusta, ja minä vastasin puhelimeen vastoin hänen odotuksiaan, niin kirkkoherra aikansa jaaritteli, ja lopulta sanoi, että voisko puhua ite piispattaren kanssa, Olavus sanoo.

– Se ei ole mikään vale vaan tosijuttu. Anneli otti sitten asian hoitoonsa hyvin tietäen, että se mitä hän asiasta sanoo, on se lopullinen ratkaisu.

– Kyllä monet käyttivät keittiön ovea häikäilemättä hyväkseen, Rimpiläinen toteaa enemmän kiitoksena kuin moitteena.

Huoletonta eloa myrskyn silmässä

Melkein koko virkauransa median maalitauluna ollut Olli-piispa yllättää sanomalla, että hän vietti koko piispankautensa ”aivan huoletonta elämää”.

– En vatvonut ikäviä asioita. Minä en yöuntani lyhentänyt. Yksi syy siihen oli, että en edes tiennyt niitä asioita. Annelilla ja hienolla vahtimestarillamme Jussi Ylösellä oli ajatus, että ei kannata kaikkia murheita siirtää minun pöydälleni. Johan se riittää, kun ne heidän pöytänsä kautta kulkevat.

– Meillä ei ikäviä lehtileikkeitä pantu rintataskuun vaan roskakoriin. En minä niitä edes nähnyt! Rimpiläinen sanoo.

Anneli tarkentaa, että ei sellaisia kirjeitä heitetty pois, joissa oli jonkun nimi alla. Roskiin meni nimetöntä postia, jota sitäkin tuli paljon.

– Henkilökohtaisiin yhteydenottoihin vastasin aina, olipa kyseessä kehukirje tai haukut, Olavi jatkaa.

Voisi kuvitella, että Rimpiläistä olisi rasittanut se, että hänen nimensä jatkuvasti liitettiin ennen kaikkea virkakysymykseen, vaikka hän ansioitui kirkon elämässä laajasti muutenkin. Mutta ei rasittanut. Piispasta löytyi asian suhteen tiettyä ”urheilullisuutta”.

– Se oli iso asia kirkon listalla. Kyllä minä esimerkiksi kirkolliskokouksessa kantani perusteiden kanssa ja ilman vertauskuvia esitin.

– Oikeastaan tykkäsin, että asia tuli esille. Läheisiltä työtovereilta tai kotiväeltä ei tullut mitään painetta siihen suuntaan, että pitäisi piiloutua, Rimpiläinen kertoo.

”Anneli on puhdasoppinen luterilainen”

Piispa toteaa, ettei osaa suhtautua kriittisesti niihin luterilaisiin, jotka ovat viime aikoina siirtyneet katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon.

– He lähtevät tielle, jota olen itse mielessäni monta kertaa testannut. Aina olen kuitenkin perrääntynyt lähtöasemiin, ja se johtuu Annelista, joka on oikein sellainen puhdasoppinen luterilainen, joka ei voisi ymmärtää sitä, että tästä kirkosta mihinkään lähdettäisiin.

– Edelleen olen niin konservatiivinen tässä kysymyksessä, että en voi kuvitella muuta tietä pois kirkosta kuin se, että klassillisen luterilaisen uskonmuodon harjoittaminen kielletään tahi tehdään mahdottomaksi. Jos sille ei ole kerta kaikkiaan tilaa, niin sitten on pakko.

Mutta minkä tien Rimpiläinen valitsisi, jos olisi pakko?

– Se onkin vaikea kysymys. Sitä en tiedä. Ehkä se Jumala johdattaisi sitten.

– Mehän ollaan jo niin vanhoja, että tuskin meille tulee sitä kysymystä, Anneli sanoo.

– Missään tapauksessa ei voi lähteä siihen suuntaan, jossa uskonpuhdistuksen muotoperiaate eli Raamattu ylimpänä auktoriteettina ja sisältöperiaate eli pelastus yksin armosta kyseenalaistettaisiin. Se paikka, jonne voisi vetäytyä, mistä Jumala meitä varjelkoon, siellä nämä kaksi asiaa pitäisi olla periaatteessa hyvin selkeät, Olavi jatkaa.

Herätysliikkeissä hän katsoo tapahtuneen kaksi muutosta.

– Herätysliikkeiden väliset raja-aidat ovat mataloituneet. Sen näemme, kun kierrämme Annelin kanssa messuissa. Huomamme, että vanhat tutut kristityt tekevät samaa kierrosta.

– Toinen muutos on se, että herätysliikkeet menevät keskeltä kahtia. On liberaali porukka ja konservatiivit. Se koskettaa melkein jokaista herätysliikettä, Rimpiläinen analysoi.

Hän kertoo samalla suhteestaan karismaattisuuteen, ja sanoo, että karismaattiset ilmiöt eivät ole mikään välttämättömyys, eikä niiden perusteella voida päätellä, onko kirkko tai seurakunta terve vai sairas.

– Ajattelen niin kuin Luther, ja kuule, ehkä on ihan raamatullistakin ajatella, että kielillä puhumiset, sairaitten parantamiset ja profetiat, kuuluvat apostoliseen aikaan. Se oli se terävä kärki, jolla nuori kristinusko tunkeutui sekulaariin maailmaan. Jumala oli ne ihmeet varannut etujoukolle siinä vaikeassa tilanteessa. Luther ei pitänyt tärkeänä, onko niitä nykyaikana.

– Mutta!

– En minä toisaalta voi kieltää sitä, etteikö Uuden testamentin mukaan tällaisia ilmiöitä voisi kirkossa olla. Minä en henkilökohtaisesti tunne profetoimista tai kielillä puhumista, mutta toisaalta minulla on hyvin vakaa se ajatus, että ihmeellistä parantumista rukouksen kautta voi tapahtua. Olin innolla ajamassa kirkkokäsikirjaan öljyllä voitelemisen kaavaa, joka sinne tuli.

– Ja se on kyllä ihan kummallinen juttu, mutta on näitä rukouksella parantamisia meidänkin elämässämme ollut. Muut ovat ottaneet sen rukoilun huolekseen, ja me olemme sen hyvää hedelmää nauttineet niin, että on parannuttu, Rimpiläinen kertoo.

Hän liikuttuu.

– Joka päivä elämme siinä ihmeellisessä virrassa, että monien pienien ja suurien asioiden puolesta rukoillaan, ja katso, ne tulevat kuulluiksi.

– Että sellainen karismaatikko minä olen. Uskon rukousten kuulluksi tulemiseen, ja sen yhtenä muotona sairas voi parantua. Mutta jos ei parannu, se ei ole merkki siitä, että Jumala on hylännyt.

Selitän kokemuksiani siitä, että Jumalan tekemät ihmeet ovat usein arkisia, ja ne huomataan joskus vasta jälkeenpäin.

– Niin, piispa sanoo.

Vastaus kuvaa Rimpiläisen persoonaa. Hän osaa kuunnella, ja vaikka hän on kuitenkin sentään piispa, hän ei kiirehdi kertomaan omaa kantaansa joka asiaan.

Vanhuus on ollut hyvä

Olavi sanoo suorastaan nauttineensa vanhuudesta.

– Tämä on hirveän hyvää aikaa. Minulla ei ole minkäänlaista painetta, että pitäisi sählätä erilaisissa tehtävissä ja todistaa itselleni, että olen vielä tarpeellinen. Olen hirveän onnellinen siitä, että on ihan toisenlainen elämä tänne loppuun annettu.

– Työtä teimme yhdessä ja nyt huilaamme yhdessä. Minä saan rakentaa elämästä selviämisen, junanvaihdot ja muut, sen varaan, että kyllä se Anneli ne hoitaa.

– Höpsis! Et sä oo koskaan mennyt väärään junaan, Anneli korjaa.

Kun kysyn piispan ajatuksia ikuisesta elämästä, seuraa haastattelijan urani pisin hiljaisuus.

– Se asia on jatkuvasti työn alla, Rimpiläinen sanoo lopulta.

– Luen erilaisia teologisia kirjoja aiheesta. Kun olen erilaisia kokonaisratkaisuja miettinyt niin, minä oon tiililäläinen. Uskon suunnilleen niin kuin Osmo Tiililä. Mutta en niin, että olisin lukenut yhden Tiililän kirjan ja sanonut, että this is the truth. Olen lukenut monia vanhauskoisia, joilla on tästä vähän eri näkemyksiä.

Osmo Tiililä oli dogmatiikan professori Helsingin yliopistossa. Hän käsitteli teologiassaan paljon kuoleman jälkeisiä asioita, ja ehkä suomalaisista teologeista perusteellisimmin niin sanottua välitilaa, jolla tarkoitetaan sitä paikkaa, jossa kuolleet ovat ennen maailmanloppua ja viimeistä tuomiota.

– Kun ihminen kuolee, siinä on jonkinlainen välioikeudenkäynti, jossa meidän paikkamme välitilassa määräytyy. Välitila on tietoinen tila, ja vasta sitten tulee viimeinen tuomio ja ihmisen lopullinen asemointi.

– Minä liityn mielelläni siihen, kuinka ortodoksit rukoilevat kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua. Hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä. Tämä koskee välitilaa, eikä viimeistä tuomiota, piispa huomauttaa.

– Osmo Tiililästä voi saada sen kuvan, että kaikki ihmiset joutuvat johonkin ikävään paikkaan ja lopulta helevettiin. Mutta ei. Se on ihan käsittämättömän pehmeä ja ihana se Tiililän näköala. Hän on varma siitä, että pyhät taivaassa Jumalan luona ja välitilassa rukoilevat meidän puolestamme, ja mitenkä me saadaan rukoilla vainajien puolesta ja pyytää heille, että Jumala olisi armollinen ja antaisi hyvät paikat siinä draamassa, Rimpiläinen sanoo.

– Että semmoinenkin mahdollisuus on olemassa, että minäkin pääsisin livahtammaan taivaaseen, hän jatkaa.

Rimpiläinen sanoo, ettei luterilaisena teologina voi kieltää kadotuksen mahdollisuutta, mutta mielellään hän myös lainaa evankelisen liikkeen entistä johtajaa Johannes Bäckiä, joka sanoi näin: ”se on tyhmä, joka kieltää kaikkien pelastumisen, ja se on vielä tyhmempi, joka siitä puhuu”.

– Emmehän me voi ainakaan toivoa, että kukaan joutuisi iankaikkiseen kadotukseen, vaan meidän toivo on ettei sinne kukaan joutuisi. Mutta ei sitä saa sanoa, vaan pitää saarnata parannusta sen vakavan näköalan edessä, että Raamatussa niin vahvasti se iankaikkinen kadotus on esillä.

– Vai onko se vain sekin sitten olotila, jota seuraa sitten…no…eihän me tiietä näitä, piispa pohtii sanojaan hyvin huolellisesti punniten.

– Mutta se ei oo synti, jos toivoo että kaikki pääsis iankaikkiseen elämään. Me saahaan sitä rukoilla, mutta Jumala ottaa sen siitä etteenpäin hoitaakseen.

Rimpiläinen on aiheen äärellä avoin ja tunteet ovat pinnassa, kun hän kuvailee, kuinka ”monessa saarnassa sitä veikkaillaan, että kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei”. Piispa haluaa jättää veikkailut sikseen. Hän palaa lapsuutensa körttiläisyyteen ja siteeraa Wilhelmi Malmivaaran virttä Oi Herra, jos mä matkamies maan.

Vain rivin kerrallaan hän pystyy lausumaan.

Oi saanhan joukkoon autuaitten…

Kans ystäväin ja omaisten…

Mä päästä kerran luo Armon Herran…

Oi saanhan sen.

– Että sen veikkailun tilalle tuleekin tämmöinen rukous. Että jospa hyvinkin Jumala päästäis iankaikkiseen elämään, Rimpiläinen sanoo.

Syömme vielä yhdessä keittoa. Anneli patistaa Olavia siunaamaan ruuan. Rimpiläiset esittelevät kaikki naapurinsa ja heidän ammattinsa sekä lasten määrän. Piispa vaihtaa kuvaajaa varten vielä kerran violetin paitansa. Kuljeskelemme asunnossa etsimässä kuvauspaikkoja ja selaamme mukamas piispan kirjaston valtavan kirjahyllyn kirjoja, Lutherin selitystä Galatalaiskirjeeseen. Yläkerrassa on paljon leluja lastenlapsille. Rimpiläinen kulkee portaissa varovasti. Askel on jo mennyt araksi, mutta auton ajo sujuu varmoin ottein. Samalla saan kotiseutukierroksen, kun pimeä maisema ja lumessa nukkuvat talot vilisevät auton sivuikkunoissa. Lentokentän parkkipaikalla sanon, että ”toivottavasti nähdään pian taas”.

– Herra kanssasi, Olavi vastaa.

Artikkeli on pidennetty versio Elämä-lehdessä 1/2020 julkaistusta jutusta

Artikkelia korjattu 13.1. Poistettu Maikki Sonnisen ja Paavo Ruotsalaisen