Julkaisen myös Vesan Pöyhtärin puolesta esitettyä (VP:n oma kannanotto Oulun tuomiokapitulin kantaan 03.10.2007 ja tuomiokapitulin tiedossa kun he ovat 02.09.2008 päätöstä muotoilleet) koska pidän välttämättömänä että asiasta nyt keskustellaan:

”Oulun tuomiokapitulin lausuman johdosta

Oulun tuomiokapitulin mukaan seurakunnan viranhaltijat (tässä tapauksessa papit) ”järjestävät seurakuntalaisille
uskonnonharjoittamista.”

Kirkkojärjestyksen mukaan taas

”Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi.” KJ 5: 1 §.

Kirkkojärjestyksen kielenkäyttö on uskonnollista. Se puhuu mm. ”jumalanpalveluksesta” ja ”pyhien sakramenttien jakamisesta”.
Tuomiokapitulin kielenkäyttö pyrkii irrottamaan ao. tapauksessa papin viranhoidon kirkollisesta eli uskonnollisesta ja tunnustuksellisesta viitekehyksestä valitsemalla kirkkolaille vieraan tavan lähestyä asiaa. Lähestyminen on pelkästään virkamiesoikeudellinen. Kuitenkaan kirkkojärjestyksen mukaan pappi ei ”järjestä seurakuntalaisille
uskonnonharjoitusta” (Oulun tkli), vaan ”toimittaa jumalanpalveluksen” (KJ). Jumalanpalveluksen merkityssisältö tapahtumana ja toimituksena ja toimituksen tarkoituksena avautuu kirkon tunnustuksesta sekä kirkkokäsikirjasta käsin. Näissä jumalanpalvelus on keskeisesti paimenen ja seurakunnan yhteinen hetki, jossa kumpikin osapuoli yhdessä toistensa kanssa vuoropuhellen palvelevat Jumalaa ja ovat Jumalan palveltavina.

Papin asemaa erityisesti kirkon uskonnollisena viranhaltijana (vs. valtion virkamies) korostaa se, että jo papiksi vihittävältä edellytetään henkilökohtaista uskoa. Tämä ilmaistaan kirkkojärjestyksessä siten, että vihittävän ”tulee olla jumalaapelkäävä”. Edelleen hänen tulee olla ”kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen.” Tämä tarkoittaa, että henkilön edellytetään olevan julkisesti tunnustautunut kristilliseen uskoon (konfirmaatio) ja toteuttavan tätä uskoa myös elämässään. Näiden edellytysten puuttuessa henkilöä ei voida vihkiä papiksi. (KJ 5: 2 §.) Tämän lisäksi pappisvihkimys voidaan toimittaa ainoastaan yhteisessä jumalanpalveluksessa, tämä osoittaa papinviran varsinaista paikkaa seurakunnassa. Pappi ei ole jumalanpalvelukseen ulkopuolelta tuleva vieras, vaan hänen virkansa on jo virkaan asettamisestaan lähtien keskellä uskoa, tunnustamista ja rukousta. Edelleen papiksi vihittävien henkilökohtaisen uskon tunnustaminen seurakunnan edessä (Nikealaisen tunnustuksen sanoin yhdessä muiden vihittävien kanssa) sekä vihkimyslupausten antaminen muodostavat tärkeän osan jumalanpalvelusta. Tällä ilmaistaan paitsi yhteyttä ja tarkoitusta, johon pappisvirka erityisesti liittyy, myös viranhoidon henkilökohtaista ja persoonallista ulottuvuutta sitoutumisena ”harjoittamaan uskontoa” yhdessä seurakunnan kanssa.

– – –

Oulun tuomiokapitulin näkemys ei nouse kirkon tunnustuksesta ja liturgiasta, kuten sen pitäisi, vaan virkamiesoikeudesta. Siksi perustelu ei ole relevantti, koska se ei ota huomioon kirkollisen toimituksen luonnetta, kirkon toiminnan tarkoitusta ja päämäärää eikä kirkon jumalanpalvelusten kirjan toimitusten rakenteiden teologiaa.
Nämä kaikki ovat kirkon toiminnassa ydintä ja tätä varten kirkko on olemassa. Kirkon mukaan pappi saarnaa sanaa ja johtaa yhteistä liturgiaa, että ihmiset sen kautta vahvistuisivat uskossa. Papin toissijainen osallistuminen julistustilanteeseen on paitsi
jumalanpalveluksen teologian kannalta mahdoton myös uskonnonvapauslain määritelmissä tuntematon.

Tuomiokapituli lausuu: ”Jumalanpalvelusta toimittavat henkilöt eivät siten ensisijaisesti osallistu siihen oman uskonnonharjoittamisen vuoksi, …” Lausumaa on pidettävä harhaanjohtavana, sillä kirkon jumalanpalveluksessa ei ole kyse papin omasta ja seurakunnan omasta uskonnonharjoituksesta vaan yhteisestä uskonnonharjoituksesta. Kirkon jumalanpalveluskaava alkaen pappisvihkimyksestä on rakennettu siten, että siinä seurakunta ja pappi nimenomaan yhdessä harjoittavat uskontoa ja ovat elimellisesti toisistaan riippuvaisia. Yhtä ei ole ilman toista. ”Yhdessä” on se sana, joka nousee kirkon liturgiassa toistamiseen ja kaikkien kirkollisten toimitusten yhteydessä. Tuomiokapitulin käyttämä ilmaisu ”oma uskonnonharjoitus” ei nouse kirkkojärjestyksen teologiasta.

Tuomiokapituli jatkaa: ”…vaan he palvelevat muita tilaisuuteen osallistuvia”. Tietysti näin. Tilaisuuden rakenne kuitenkin
edellyttää, että pappi on omalla uskollaan ja persoonallaan välttämättä mukana jumalanpalveluksessa. Kuulijat eivät ole ainoita jumalanpalvelukseen osallistuvia. Vaikka jumalanpalvelus toteutuukin papin vain konemaisesti luetellessa kirjoitetut sanat, ei se ole se mitä kirkko edellyttää papilta tunnustuksessaan. Jumalanpalvelusta ja papin toimintaa jumalanpalveluksessa voi tulkita ja arvioida ainoastaan kirkon tunnustuksen ja tarkoituksen perustalta.
Tunnustuksen perusteella jumalanpalvelus on papin ja seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta, johon kumpikin toimija osallistuu omasta henkilökohtaisesta uskostaan käsin ”Herrassa”. Leipäpappeus ei pitäisi olla se, mitä kirkko erityisesti hakee.”

Henrik