Viime päivinä eli vuoden 2023 alussa eri maiden mediat ovat julkaisseet lukuisia juttuja kristinuskon tilasta eri maissa. Suomessa lehdistössä pohdiskellaan kirkkoon kuulumisen tilastoja ja pähkäillään kirkon yhteiskunnallisen vaikutusvallan oikeutusta. Helsingissä tilastojen mukaan luterilaiseen kirkkoon kuuluu 47,4 prosenttia väestöstä. Britanniassa on vastikään tehty haastettelututkimus eri uskontoihin tavalla tai toisella samastuvien ihmisten ikäjakaumasta. Kristittyjen keski-ikä on kuulemma 51 vuotta. Muslimeilla noin puolet tästä. Tilastoihin on monta selitystä, mutta kaava on selvä ja asetelma sama kuin Suomessa. Kristityiksi itseään mieltävät tai kirkkoon kuuluvat ovat melko vanhoja ja asuvat enimmäkseen maaseudulla – tai meillä pohjoisessa. Pakanuus painuu kartalla alaspäin kuin Danten kuuluisissa syövereissä.

Tällaiset lukemat eivät ole yllätys. Suurten kirkkojen jäsenmäärä on laskenut kaikkialla länsimaissa. Tein aikanaan laskelman, jonka mukaan vahoista kirkoista eroaa vuosittain Euroopassa noin 1-1,4 prosenttia jäsenistä. Suomessa se on tarkoittanut, että vuosittain eroaa noin 50.000-60.000 jäsentä (Saksassa taas satoja tuhansia). Viime vuonna (2022) kirkosta erosi 63.700 ihmistä. Luterilaisia on Suomessa enää runsaat 3,6 miljoonaa eli noin 66 prosenttia suomalaisista.

Monet muutoksen syistä ovat hyvin tiedossa. Nuori polvi ei omaksu vanhempiensa uskonnollisuutta tai edes perinnettä. Maailmankuva on toinen ja ihmiskäsitys muuttuu. Tosin on samalla pantava merkille, että tällaiset muutokset eivät tapahdu kymmenessä vuodessa. Sen sijaan kirkkojen kato on ollut kasvava lähes koko maailmansotien jälkeisen ajan. Heti sodan jälkeen korkealla ollut kansankirkollisuus kaatui nuoren sukupolven vasemmistolaiseen ja kirkon vastaiseen kulttuurivallankumoukseen. Yhteiskunta puolestaan maallistui niin maailmankuvansa kuin ihmiskäsityksensä puolesta. Lopulta vanhaa kristillistä kertomusta purkava postmodernismi on pyrkinyt murtamaan kristillisen moraalikäsityksen ja paikoin jopa kriminalisoimaan sen.

Tällainen kehityskulku on monissa muissa maissa näkynyt selvempänä kuin Suomessa. Tällaisten prosessien tarkasteluun avasi silmäni professori Callum Brownista Perusta-lehteen tekemäni haastattelu jo vuonna 2008. Brownin tutkimukset ovat muovanneet lähihistorian tulkintaani sen jälkeen voimakkaasti.

Skotlanti ja The Kirk

Historian professori Callum Brown Dundeen yliopistosta on vuosien ajan tutkinut Skotlannin presbyteerisen kirkon, The Church of Scotland (The Kirk), jäsenkatoa. Hänen haastava kirjansa The Death of Christian Britain hätkähdytti anglikaanista maailmaa hurjilla tilastotiedoillaan ja terävällä analyysillään. Identiteettitutkija Brown esitti yllättäviä tulkintoja siitä, miksi vanhat kirkkokunnat romahtavat, eikä jäsenten eroamisinnolle näy loppua. Haastattelussa Brown selittää keskeisiä syitä tilanteeseen.

Skotlannin kirkko on historialtaan toisenlainen kuin Suomen luterilainen kirkko. Se kuuluu anglikaaniperinteeseen, mutta se ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut Anglikaaniseen yhteisöön (The Anglican Communion). Sen sijaan Skotlannin kirkko, jolla on ollut suorastaan valtiokirkon asema Skotlannissa, on vuosisadat ollut luonteeltaan presbyteerinen. Presbyteerisenä kirkkona Skotlannin kirkko on järjestäytynyt “vanhimmistojen” eli pastorien ja seurakuntaa johtavien maallikoiden muodostamien neuvostojen ja näiden yhteiselimien mukaan. Näin se on muodostanut vastakohdan episkopaalisille kirkoille, kuten esimerkiksi pienelle Skotlannin episkopaaliselle kirkolle, joilla puolestaan on ollut yhteys Anglikaaniseen yhteisöön. Keskeisin ero kirkkojen välillä on siten siinä, että presbyteerikirkoilla ei ole piispuutta eivätkä ne näin ollen voi tunnustaa anglikaanikirkkojen piispoja eivätkä Canterburyn arkkipiispaa.

Skotlannin kirkon historia on sekin varsin itsenäinen Britannian laajempaa historiaa ajatellen. Pyhän Columban ajoista 500-luvulta lähtien vähitellen syntyvää kirkkoa johtaneet munkit olivat vapaita Rooman vaikutusvallasta. Keskiajalla kirkon itsenäisyyttä suhteessa Englannin kirkkoon vahvisti puolestaan jännite Skotlannin ja Englannin välillä ylipäätään. Skotlannin uskonpuhdistukseen vaikutti myös luterilainen reformaatio, ja monet teologit kävivät kuuntelemassa uutta oppia Lutherin jalkojen juuressa.

Skotlannin uskonpuhdistaja John Knox oli kuitenkin kalvinisti. Hänen johdollaan reformoitu Skotlannin kirkko perustettiin vuonna 1560 presbyteerisen järjestelmän mukaisesti. Hänen kuolemansa jälkeen alkoivat kiivaat taistelut episkopaalisen järjestelmän ja presbyteerisen järjestelmän kesken. Lopulta presbyteerinen suunta voitti ja kirkko on säilyttänyt tämän perinteen.

Teologisesti Skotlannin kirkon yhteydet Englannin (anglikaaniseen) kirkkoon ovat olleet yhtä läheiset kuin maantieteellisesti, ja näkemykset ovat kietoutuneet toisiinsa monin tavoin. Myös Englannin kirkon reformaatiossa kalvinistinen siipi oli voimakas. Tämän johdosta reformoitu teologia on ollut anglikanismin tunnuspiirteitä satojen vuosien ajan. Teologian suuntia ajatellen tämä sopi skoteille mainiosti. 1600-luvulla Skotlannin kirkossa hyväksyttiin anglikaanisen Englannin kirkon Westminsterin tunnustus ja Westminsterin katekismukset myös skottien presbyteerisen kirkon virallisiksi opin määrittäjiksi. Opin sisällön osalta Skotlannin kirkko ei siten juurikaan eroa anglikaanikirkoista.

Käytännössä Skotlannin kirkko on toiminut maassa 1900-luvulla eräänlaisena kansankirkkona, jossa kulttuuriprotestanttinen teologian tulkinta on kulkenut samoja latuja kuin anglikaanikirkon sekularisoidussa sakralismissa, kuten John Milbank tilannetta luonnehtii. Professori Callum Brownin haastattelu osoittaa, että Skotlannin kirkon romahdus on aivan rinnakkainen Englannin anglikaanisen kirkon kriisiytymiselle. Molemmissa maissa kirkolla on uskonpuhdistuksen aikohin vielä ollut valtakirkon asema. Nykyään niissä on kirkkoon sitoutuneita hieman yli kymmenen prosenttia väestöstä, kirkkorakennuksia myydään, ja köyhällä kirkolla on vaikeuksia pitää toimintaansa yllä.

Kirkosta eroaminen ei lopu kirkkoa radikalisoimalla

Koska Callum Brownin haastattelu sisältää pikkutarkkaa analyysiä ja ajattomia huomioita, liitän sen seuraavaan alkuperäisessä muodossaan. Kyse on siis rajatusti kirkon jäsenkadosta ja sen syistä. Haastattelun perään kirjoitan eräitä johtopäätöksiä ajatellen oman kirkkomme nykytilaa.

1. Professori Brown, onko totta, että Skotlannin kirkko on menettänyt viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana noin 60 prosenttia jäsenistään? 

– “Vuonna 1960 Skotlannin kirkossa oli 1.324.437 jäsentä. Vuonna 2000 määrä oli pudonnut lukemiin 607.714. Jäsenkato on ollut tämän kauden aikana pysyvää eikä se osoita minkäänlaisia pienenemisen merkkejä. Se vastaa useimpien muiden Britannian protestanttisten kirkkojen romahdusta. Vuonna 1960 Englannin kirkossa 2.159.356 ihmistä osallistui pääsiäisen jumalanpalveluksiin. Vuonna 2000 näihin osallistui enää 1.163.000 ihmistä. Metodistikirkossa oli vuonna 1960 728.589 jäsentä, mutta vuonna 2000 niitä oli enää 335.567. Roomalaiskatolisessa kirkossa messuun osallistujien määrän väheneminen alkoi myöhemmin kuin Britannian protestanttisissa kirkoisssa, mutta lasku on tällä hetkellä jyrkempi. Vuonna 1960 messuun osallistui  Englannissa ja Walesissa 1.941.500 ihmistä, kun vuonna 2000 heitä oli enää 1.005.522.”

2. Mitkä ovat tällaisten muutosten keskeisimpiä seurauksia kirkossa?

– “Skotlannin kirkossa jäsenyysprosentit ovat laskeneet samassa linjassa kirkossa käynnin kanssa, ja joissain tapauksissa jälkimmäinen on ollut jopa edellistä suurempaa. Samoin lasten kasteiden määrä on voimakkaasti laskenut, kuten myös ehtoollisella käynti (yleensä noin 18 vuoden iässä) sekä kirkollinen vihkiminen. Kirkon jäsenyyden väheneminen vastaa laajemmassa mielessä sitä romahdusta, joka nähdään yleisessä suhtautumisessa järjestäytyneeseen uskontoon. Kirkko on nykyään useimpien ihmisten elämässä merkityksetön.”

“Skotlannissa, kuten muuallakaan Britanniassa, ei ole kirkollisveroa. Kirkko ei myöskään vaadi rekisteröitymistä minkään lain perusteella. Kirkon ja ihmisten välille ei ylipäätään edellytetä mitään muodollista yhteyttä. Tämän seurauksena kirkko on nopeaa vauhtia katoamassa. Toisena seurauksena on ollut seurakuntien jatkuva romahtaminen. Seurakuntia liitetään toisiinsa, kirkkoja suljetaan ja kirkkorakennuksia myydään. Kirkkoja muutetaan yksityisasunnoiksi, niitä käytetään kauppoina ja varastoina, tai ne vain puretaan.”

“Omassa kylässäni asuu 2.500 ihmistä. Seurakunta on juuri sulkemassa ovensa. Johdan itse huomenna julkista kokousta, jossa kampanjoimme sen puolesta, että kunta ostaisi kirkon. Siitä olisi tarkoitus tehdä kuntakeskus, jotta voitaisiin estää sen myyminen rakennusfirmoille, jotka muuttaisivat sen yksitysasunnoksi.”

3. Mitkä ovat teidän mielestänne olleet pääsyyt jäsenkatoon?

– “1960-luvulta lähtien olemme Euroopassa olleet todistamassa kristinuskon romahdusta. Kristillisen kulttuurin hallintavalta politiikassa ja valtionhallinnossa, sekä ennen kaikkea yleisessä kulttuurissa ja yhteiskunnan elämässä on hävinnyt. Eri maissa tämä kehityskulku on saanut hieman erilaisia muotoja ja se on toteutunut hieman eri aikoina. Kaikesta huolimatta kehityskulku on yleinen ja ulottuu Skandinaviasta Espanjaan ja protestantismista katolilaisuuteen. Ainoastaan Irlanti, Pohjois-Irlanti ja Puola, yhdessä Balkanin maiden kanssa, ovat enimmäkseen kyenneet vastustamaan tätä trendiä. Kuitenkin jopa Puolassa ja Irlannissa uskonnollinen aktiivisuus on merkittävästi vähentynyt.”

“Tähän johtaneiden syiden ymmärtäminen ei ole helppoa, ja asian käsittely veisi paljon palstatilaa. Näkemykset eri tutkijoiden välillä vaihtelevat. Yleisesti ollaan kuitenkin varsin yhtä mieltä siitä, että 1960-luvulla alkanut kulttuurinen vallankumous on tässä keskeisessä osassa. Se kosketteli auktoriteetin murtumista monissa yksilön käyttäytymistä koskevissa asioissa, siihen liittyi nuorten kapina ja nuorisokulttuurin nousu, pop-musiikki, muoti ja sisäinen itsenäisyys. Tilannetta muuttivat myös monikulttuurisuuden kasvu ja uskonnollinen monimuotoisuus sekä new age -uskonnollisuuden kasvu, jota kutsutaan myös henkisyyden vallankumoukseksi. Lisäksi keskeistä oli seksuaalinen vapautuminen, jota tuki – vaikkakaan ei suoranaisesti vaikuttanut – vuodesta 1961 lähtien saatavilla ollut ehkäisypilleri. Tähän kaikkeen liittyi lopulta naisten vapautusliike, niin kutsuttu toisen aallon feminismi.”

“Olen omissa tutkimuksissani korostanut kahden viimeksimainitun kriittistä merkitystä. Ajattelen, että sukupuoleen ja seksuaalisiin suhteisiin liittyvät seikat ovat olleet keskeisiä syitä siihen, että nuorten naisten uskonnolliset liittymäkohdat ovat kadonneet. Julkinen ruumiin kontrollointi on heitetty romukoppaan. Uskon vakaasti, että kristillisyyden romahtaminen on perimmältään naisten vallankumous, ja koskee enimmäkseen nuoria naisia. He vastustavat sitä, miten kirkot aiemmin valvoivat heitä, heidän ruumiitaan, heidän käyttäytymistään, heidän vapauttaan ja heidän rooliaan perheessä ja yhteiskunnassa.”

“Skotlannin kirkon vaivana 1960-luvun lopulla oli niin kutsuttu “seksuaalisesti vapaamielinen tyttö”, “the promiscuous girl”, eikä kirkko tiennyt, mitä tehdä hänen kanssaan. Kirkko antoi periksi 1970-luvun alussa päätymättä mihinkään merkittävään toimintaperiaatteeseen. Itse asiassa kirkot vain vaikeuttivat asiaa syytäessään naisia jatkuvasti heidän seksuaalisesta käyttäyttymisestään. Naiset vain nakkelivat niskojaan auktoriteetille.”

4. Mitkä teologiset aiheet ovat olleet kuumimman keskustelun kohteina tämän kriisin aikana?

– “Teologia ei ole ollut keskeistä uskonnon romahduksessa. Se on jäänyt taustalle eikä ole erottunut tapetista, kuten englantilainen sanonta kuuluu. Cambridgen yliopistossa järjestetyt keskustelut “uudesta moraalista” 1950-luvulla ja vuosikymmenen vaihteessa katosivat julkisesta keskustelusta 1960-luvun puoliväliin mennessä. Samaan aikaan piispa John Robinsonin kirja Rehellinen Jumalan edessä (1963) hämmensi kristittyjä kaikkialla Britanniassa, myös Skotlannissa. Harvey Coxin amerikkalainen “sekulaarin kaupungin” teologia sekoitti niin ikään monien vanhemman linjan kristittyjen ajatuksia, koska he eivät voineet ymmärtää sitä ajatusta, että sekulaarin yhteiskunnan toteuttaminen olisi Jumalan perimmäinen suunnitelma.”

“Tämän jälkeen kirkoissa mielipiteet ovat jakautuneet kiistoissa homoseksuaalisuudesta, abortista ja monista muista aiheista, jotka käsittelevät ihmisruumiin kontrollointia. Kysymys homoseksuaalisuudesta näyttää uhkaavan hajoittaa sekä Skotlannin kirkon että Englannin kirkon. Konservatiiviset kristityt pyrkivät määrätietoisesti saamaan vallan molemmissa kirkoissa. He uhkaavat lähteä kirkosta, jos he epäonnistuvat pyrkimyksessään. Tilanne Skotlannissa on kirkon yhtenäisyyden kannalta perin vakava. Erään arvion mukaan tällä hetkellä noin kolmasosa kirkolliskokouksen, eli kirkkoa ohjaavan General Assemblyn, jäsenistä on konservatiiveja. Jos he saavat enemmistön, mikään skottilaisessa kristillisyydessä ei jää entiselleen.”

5. Skotlannin kirkko eli The Kirk on oletettavasti pyrkinyt mukauttamaan sanomansa ajan vaatimuksiin. Eikö tämä ole onnistunut?

– “Kirkko suuntaa katseensa kahteen suuntaan. Se pyrkii toisaalta liberaaliin sopeutumiseen liberaalin yhteiskunnan ehdoilla, mutta toisaalta myös konservatiiviseen vastaiskuun vihamielisen ympäristön hyökkäyksiä vastaan. Molemmat tapahtuvat samaan aikaan. Seurakunnat ovat keskenään hyvin erilaisia. Kaikesta huolimatta jäsenkato jatkuu keskeytyksettä. Nuori väki ei yksinkertaisesti käy kirkossa enää lainkaan. Pyhäkoulutyö on hävinnyt eikä kirkolla ole minkäänlaista jäsenyyden varmistamisen mekanismia. Kristillistä kasvatusta on jossain määrin jäljellä koululaitoksessa, mutta se ei tuota tuloksia kirkon jäsenhankinnassa.”

6. Onko Skotlannin kirkossa odotettavissa konservatiivisempaa reaktiota? Viestit kertovat, että kirkko alkaa esimerkiksi hyväksyä papeiksi opiskelijoita konservatiivisesta oppilaitoksesta. Onko heiluri heilahtamassa toiseen suuntaan?

– “Tämä on jossain määrin totta, kuten edellä totesin. The Dingwall Theological College, johon viittasitte, hyväksyttiin tänä vuonna papiksi vihittävien koulutuslaitokseksi. Tätä päätöstä vastustivat kaksi vakiintunutta teologista tiedekuntaa, nimittäin Glasgowin ja Edinburghin  yliopistojen tiedekunnat. Tällaisia taisteluja käydään todella monesta aiheesta joka vuosi. Parhaimmillaan vastakkainasettelua herättäviä päätöksiä voidaan siirtää. Pahimmillaan ne johtavat skismaan. Joka tapauksessa useimmat arvioijat ennustavat, että homoseksuaalisuudesta tulee se aihe, joka jakaa kirkkoa eniten ja myös johtaa sen hajaantumiseen.”

7. Entä tulevaisuus? Minkälaisia erilaisia kuvia tulevaisuuden kirkosta näette edessämme? 

– “Kristinusko sellaisena organisoituneena uskontona, jona Eurooppa on sen tuntenut uskonpuhdistuksesta lähtien niin katolisissa kuin protestanttisissa maissa, on lopullisen kadon edessä. Juuri kukaan ei enää epäile sitä, että seurakuntarakenne romahtaa, kun seurakuntia yhdistellään ja rakennuksia myydään. Ei löydy rahaa eikä ihmisiä pitämään kirkkoja avoimina. Samaan aikaan kirkon entinen voima vaihtuu vähäiseksi määräksi seurakuntia ja erilaisia itsenäisiä ryhmiä. Englannissa tosin menestyvät amerikkalaistyyliset megakirkot, etenkin värillisten ja afrikkalaisten helluntailaisissa kirkoissa, ja vähäisessä määrin valkoihoisten kirkoissa. Mutta Skotlannissa tällainen ei ole edes alkanut. Täällä ei ole tarpeeksi laajaa mustaihoista kristillistä väestöä. Skotlannin maahanmuuttajat ovat enimmäkseen muslimeja ja aasialaisia hinduja.”

“Myös kaikkea muuta on tapahtumassa. Eräs tärkeä seikka on new agen kasvava vaikutus kristillisyyteen. Sen johdosta henkilökohtainen kristillinen identiteetti muotoillaan uudelleen riippumatta muodollisesta kirkollisesta yhteydestä tai jumalanpalveluselämästä. New age -keskukset ovat suunnattoman suosittuja. Skotlannissa on kaksi massiivista vaikuttajaa, Iona ja Findhorn, joissa yhdistellään kristinuskon kaikenlaisia piirteitä ei-kristillisiin ja suorastaan ei-uskonnollisiin henkisiin käytäntöihin.”

“Henkisyys on tällä hetkellä populaarikulttuurin piirissä esiintyvän uskonnollisuuden koetinkivi. Sen helppous on siinä, että se ei vaadi ihmistä liittymään mihinkään. Kyseessä ei ole jäsenkirkko, se ei tunnusta yhtä yksittäistä profeettaa tai vapahtajaa, eikä se itse asiassa tunnusta edes Jumalaa. Hyvä, vaikkakin pieni, esimerkki tällaisesta on Society of Friends -liikkeen piirissä nähty suuntaus kohti liberaalia tulkintaa, jossa ei tunnusteta Kristusta Jumalan pojaksi. Tällaiset trendit ovat tosin vasta syntyneitä eikä niillä ole selkeää ohjelmaa. Ne pyrkivät estämään skismoja ja välirikkoja. Organisoidun kristillisyyden keskellä tapahtuva liikehdintä pois auktoriteeteista on kaikkineen perin hämmentävää.”

“Mutta merkitseekö kaikki tämä kuitenkaan sekularisaation pysähtymistä? Tämän arviointi on vielä kesken, mutta oman näkemykseni mukaan uskonnon romahtamisen vastaliikkeeksi ei nouse hengellisyyden kasvua. Kristillisyyden riisumisen synnyttämä tyhjiö ei täyty new agella. Euroopassa kehitellään sen sijaan uusi moraalinen ohjelma, jossa katoamassa olevat kristityt liberaalit yhdessä sekulaarien humanistien kanssa määrittelevät humanistiset arvot. Nämä kaksi ovat usein läheisellä tavalla yksimielisiä.”

“Reuna-alueella säilyy konservatiivinen kristillinen vähemmistö, joka pyrkii vaikuttamaan poliittisesti omien päämääriensä ajamisessa ilman, että Eurooppaa pitäisi käännyttää takaisin kristinuskoon. Tämä puolestaan herättää keskustelua demokratiasta ja vapaudesta, joka on jo vaikuttanutkin Ranskaan, Englantiin, Skotlantiin, Hollantiin ja kaiketi joihinkin muihinkin maihin.”

Mikä on kirkon tilanne huomenna?

Tähän asti siis professori Callum Brown. Hänen analyysinsä vaikuttavat profeetallisilta – ja suurelta osalta kenties siksi, että kehityskulut ovat toteutuneet Skotlannissa (ja vastaavasti Englannissa) vuosikymmeniä aikaisemmin kuin meillä. Ja samasta syystä hänen ajatuksensa ovat polttavan ajankohtaisia tänään. Myös meillä Suomessa eri tahot pohtivat luterilaisen kirkon asemaa jo kuumeisesti.

On ilmeistä, että moni pitää maagisena rajana enemmistökysymystä eli sitä, missä vaiheessa alle puolet kansalaisista kuuluu kirkkoon. Vapaa-ajattelijoiden sivustolla kysellään jo nyt: “milloin kirkkoon kuuluu alle 50% suomalaisista”. Kaikkien rakastama vauva.fi täydentää hieman liioitellen, että kirkosta erosi viime vuonna yli 69 tuhatta jäsentä. Bloggarit käyttävät otsikoita: “Kirkko 2040 – kolmanneksen pienempi”. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kommentoitiin jäsenkatoa vuosi sitten: “Kirkon asema ja vaikutusvalta pienenevät väistämättä, mikä on maallisissa yhteiskunnissa luonnollista”. Tuon lehden ja monen muunkin julkisen median odotuksissa Suomea odottaa auvoisa tulevaisuus, kun orjamoraalia edustava ahdasmielinen kristillinen uskonto saadaan vähitellen pois julkisesta tilasta.

Jäsenkadon piirteitä ajatellen Brownin analyysissä kiinnittää erityistä huomiota naisten rooli. Yhtäältä nuoret naiset katsovat kirkon etiikan sotivan omaa elämäntyyliänsä vastaan. Toisaalta naiset ovat hanakampia eroamaan kirkosta. Suomessakin suurimmat eropiikit näkyvät tilastoissa parinkymmenen ikävuoden kohdalla. Seuraus on ilmeinen: kun naiset eivät tule kirkkoon, eivät miehetkään sinne lähde. Toinen seuraus on vielä murheellisempi. Kun naiset eivät vie lapsiaan seurakunnan kerhoihin ja muihin tilaisuuksiin, näille ei synny luontaista yhteyttä seurakunnan toimintaan. Kun nyt 2020-luvulla lapset jätetään yhä enemmän kastamatta, yhteys kristilliseen seurakuntaan on poikki.

Myös nykyisessä keskustelussa seksuaalisuudella on yllättävän merkittävä asema. Abortti on suuri kysymys yhä tänään. Jopa iskulauseet ovat pääosin samoja kuin 30 vuotta sitten; “oikeus omaan ruumiiseen”. Seksuaalisten vähemmistöjen tavoitteet ovat lisäksi vallanneet feminismin kentän varsin laajalti. Jopa Naisasialiitto Unioni kannattaa nykyään Setan kanssa samoja päämääriä. Monien ajattelussa feminismi samastuu lesboliikkeeseen. Postmodernin ajattelun ja Judith Butlerin vaikutus on tässä suuntauksessa voimakas.

Jokainen ymmärtää, että postmoderni gender-ideologia vastustaa kristillistä etiikkaa. Tuo vastakkainasettelu on liikeen alulle paneva voima. Tarkoitus oli kaataa kristillinen metanarratiivi, “suuri kertomus” eli elämäntulkinta. Kuvitelma vapautumisesta on yhtä riemastunut ja samalla yhtä naiivi kuin Skotlannin 1960-luvun promiskuiteetti. Seksuaalisesti vapautuneet naiset saavat median kentän ja julkisen keskustelun hetkeksi valtaansa. Vähitellen samat naiset menevät kuitenkin naimisiin ja hautautuvat ruuhkavuosien, lastentarhamatkojen ja asuntolainojen maksuerien alle – ja heidän tilalleen tulevat uudet julistajat. Vastakkainasettelu kuitenkin jää. Nuorta polvea elähdyttää epäilemättä se Brownin mainitsema kokemus oman ruumiin kontrolloimisesta, jota ei haluta jättää patriarkalistisen kirkon vallan alle.

Voiko Skotlannista oppia?

Voimmeko oppia jotain Skotlannista? Ensinnäkin sama kehityskulku on menossa kaikissa lännen protestanttisissa kirkoissa. Skotlannin kirkon tilanteen toivoisi herättävän luterilaisiakin kirkkoja pohtimaan sopeutumisen ja selviytymisen strategioita sen sijaan, että kirkon johtajat kynsin hampain kiinnittyvät siihen sekularisaatioliikkeeseen, joka on aiheuttanut kirkon romahduksen. Toiseksi näyttää kuitenkin siltä, että kirkollinen valtapeli ei kuuntele tilastoja. Kirkon arvoliberaali siipi on olettanut, että jäsenkato pysäytetään toteuttamalla kaikki sellaiset feministiset ja marginaaliryhmiä voimaannuttavat projektit, joita aikamme ihmiset tuntuvat toivovan. Tämä ei kuitenkaan kiinnosta ihmisiä. Kirkosta eroaminen jatkuu yhä, vaikka jäljellä on noin kymmenen prosenttia väestä.

Jos Skotlannista voitaisiin jotain oppia – siis aivan kuvitteellisessa tilanteessa – se koskisi liberalisoitumisen vääriä toiveita. Maallistuva yhteiskunta näyttää kyllä hetken ajan suosivan arvoliberaaleja kirkon johtajia ja äänitorvia, joiden sanoma on yhdenmukainen kirkosta vieraantuneen väen ajatusten kanssa. Suosio on kuitenkin näennäistä. Luterilaisessa kirkossa ongelmia ovat lähtijöiden mielestä nimittäin Raamattu ja Jeesus Kristus. Synti ja armo. Moraalisen ylemmyyden löytänyt vapautunut ihminen ei tarvitse anteeksiantamusta. Hän tarvitsee vain tilaa toteuttaa itseään ja valtaa pitää muiden näkemykset omien käsitystensä alapuolella.

Jo pari vuosikymmentä sitten Brown näki, että kristityt liberaalit alkavat määritellä humanistisia elämänarvoja yhdessä sekulaarien humanistien kanssa. Kirkon liberaali siipi osallistui siten arvosotaan ja pyrki aktiivisesti etäännyttämään kirkkoa kristillisestä moraalikäsityksestä. Tällainen kirkon sisäinen kiista on tällä hetkellä Suomessakin avoimen näkyvää, puhuttiinpa seurakuntien sateenkaarimessuista, rovastikuntien kolutustapahtumista, Kotimaa-lehden uutisoinnista tai kirkolliskokouksen salikeskusteluista.

Voisiko luterilainen kirkko Suomessa pelastaa tulevaisuutensa toteuttamalla suvaitsevaisutta ja sallimalla kirkon tunnustukselliselle väelle niin virat kuin oman pappiskoulutuslaitoksensa, kuten Skotlannissa viime vaiheessa yritettiin tehdä? En usko. Pikemminkin Skotlannin esimerkki viittaa aivan toisenlaiseen kahtiajakoon. Skotlannin kirkkoa voidaan kaiketi pitää eräänlaisena laboratoriona, joka osoittaa meille kehityskulun väistämättömyyden. Jakautunut ja arvosodan hajoittama kirkko ei hevillä muuta suuntaansa. Valtataistelun vaivaama kirkko ei muutu. Sen sijaan tunnustuksellinen väki lähtee vähin äänin kirkosta ja liittyy perinteisempiin kirkkoihin – tai perustaa uusia.

Hirvittävin Callum Brownin näyistä koskee sekin tilastoja. Skotlannin kirkko ei avannut liberaalin paitansa napitusta edes siinä vaiheessa, kun jäljellä oli yksitoista prosenttia jäsenistä. Suomeen verrattuna tämä tarkoittaisi sitä, että kuviteltua patriarkalismia purkava ja luonnonsuojelusta ja ilmaston lämpenemisestä huolissaan oleva kirkko ei palaisi omaan tunnustukseen kirjatun tehtävänsä äärelle edes siinä vaiheessa, kun jäljellä olisi 360.000 jäsentä hajallaan ympäri Suomea – suurin osa pohjoisessa. Viime vuonna jumalanpalveluksiin osallistui viikoittain noin 2 prosenttia jäsenistä. Se lienee kovin myönteinen tulkinta. Joka tapauksessa se tarkoittaisi nykytilanteeseen (400 seurakuntaa) verrattuna, että pääkirkon messuun saattaisi osallistua 17 jäsentä. En aivan usko tilastoihin, koska monin paikoin tämän enempää ei taida osallistua nytkään. Ehkä pikemminkin niin, että esimerkiksi neljän kirkon seurakunnissa jokaiseen riittäisi 4 jäsentä. Se kuvitelmista ja tilastoista.

Viimeinen sammuttaa valot, ovia ei tarvitse lukita.

Dosentti Timo Eskola