I den gamla katekesen fanns det en fråga som återkom ofta. Efter varje bud, efter varje bön i Fader vår frågade Luther: Vad är det?
Nu jag har drabbats av samma fråga. Kanske måste jag skriva att den frågan nu har kommit från andra.
En kvinnlig akademiker överraskade mig under diskussioner på kyrkomötet med några tankar som jag tror att jag aldrig tänkt. Hon sade: om den förlorade sonen hade gått till sin mor, hade hon säkert svarat att ”vi ska tala med pappa”. Hon skulle ha försökt hindra sonen att få ut sitt arv och gå. En kvinna kan inte uthärda den smärtan att låta sin son gå.
Den förlorade sonens far, fortsatte hon, insåg att sonen måste få löpa linan ut, och han insåg att sonens trots bara kunde botas av att han fick som han ville, med tanken att han skulle komma till insikt att han ändå ville vara i sitt hem.
Annars skulle han ha smällt igen dörren och gått iväg i trots.
”En man kan uthärda smärtan, och vågar låta honom gå.”
Jag blev överraskad. Jag tror att jag aldrig har tänkt så. Tvärtom har jag tänkt att många kvinnor verkligen har lärt sig att uthärda smärta. Men när jag tänker efter, ser jag en poäng i vad hon sade.
Ofta har jag fått konstatera att en kvinna har ett mycket starkare känslomässigt engagemang än en man. Hon ”känner” sig fram i högre grad än en man, om man får säga det ganska onyanserat. Därför tar åsikter och uppfattningar hårdare på henne än på en man. Hon upplever att det inte bara handlar om tankar, idéer eller åsikter, det handlar alltid också om henne.
Jag skriver inte detta i förklenande avsikt (tänk att jag måste skriva ut det).
Ofta har jag upplevt, att om man i teologiska frågor, t.ex. i ämbetsfrågan eller välsignelse av samkönade par, eller abortfrågan, eller sambopar eller ngn fråga som berör människan, hennes relationer osv, har en annan åsikt, då måste det oftast också synas i människorelationerna, i vänskapen, i gemenskapen.
Jag tror att denna sida hos kvinnan (utan att det nu så tydligt behöver gälla alla kvinnor) som min diskussionspartner talade om, är en enorm styrka, en fördel för kvinnan framom mannen, men också något av ett kors. Det kan bli för tungt.
I dagens nr av Ilta-Sanomat, i bilagan, berättar en kvinnlig präst om sin skilsmässa. Jag moraliserar inte det minsta, flera manliga än kvinnliga präster har dessutom varit med om skilsmässa, så det är inget argument alls. Men beklagligt är det, både för män och kvinnor.
Men en rad i den kvinnliga prästens personliga text i intervjun, fick mig att tänka på samtalet på kyrkomötet och den kvinnliga akademikerns tankar om manligt och kvinnligt.
Den förändring som skedde i mig efter att jag hade blivit präst, fjärmade oss från varann.
(”Muutos, joka minussa tapahtui papiksi tuloni jälkeen, loitonsi meitä”.)
Den kvinnliga akademikern, som jag diskuterade med, sade nämligen att rent biologiskt är människan ett flockdjur som behöver en ledare, och det är hanen som leder flocken.
”Jag har alltid varit för kvinnliga präster, sade hon. Inte för kvinnliga kyrkoherdar, kanske, och åtminstone inte kvinnliga biskopar.”
Och så sade hon något som jag knappast skulle våga säga: det är onaturligt för en kvinna att vara präst.
Vad är det?
På den frågan, som jag ställer i största allvar och utan minsta aggressiva avsikter, hoppas jag att var och en kan fundera. Seriöst. Utan sidoblickar på debatter och kyrkopolitik. Om det nu går.
Men försöka bör man.
Jag tänker så här: det är skillnad på égalité och uniformité.
Henrik
av
Henrik Perret |
Kategorier:
Kyrkan, Päivi Räsänen |
Kommentarer inaktiverade för Vad är det?
Hörde för många år sedan om en begravning, där en vän lade ner blommor vid sin gode väns grav med orden:
Du blev ingen succé, men du blev till välsignelse.
Det är ett bra motto för vårt liv. Ingen succé, men till välsignelse!
Den som finner sitt liv skall mista det, och den som mister sitt liv för min skull skall finna det. Matt. 10:39.
Johannes döparen är inne på just detta när han – med termer ur det judiska äktenskapsritualet – talar om Brudgummens vän och Brudgummen och säger:
Han måste bli större och jag mindre. Joh. 3:30
Så är det.
Henrik
av
Henrik Perret |
Kategorier:
Kyrkan, Päivi Räsänen |
Kommentarer inaktiverade för Ingen succé, men till välsignelse
Kan en bekännande och troende muslim bli rektor för något av våra universitet?
De flesta människor skulle väl svara: naturligtvis! Allt annat är väl politiskt inkorrekt! Detsamma skulle givetvis svaret vara om man frågade (vilket nu knappast någon gör): kan en som ”kommit ut ur skåpet”, dvs bekänt att han/hon är homosexuell, bli rektor.
Men om frågan skulle lyda: kan en troende kristen bli rektor för ett av våra universitet?” är frågan långt ifrån självklar. I Sydsvenskan i Sverige pågår en häftig diskussion om detta därför att den nye rektorn bekänt att han är en troende kristen.
Läs Cordelia Edvarssons tänkvärda ord i Svenska dagbladet (http://www.svd.se/nyheter/inrikes/artikel_1998853.svd).
En frågeställning som är aktuell också här!
Det kan ju bara bra att minnas att hela den moderna vetenskapen har fötts i en kristen världsbild, vilket bl.a också Richard Dawkins har erkänt. En hel rad forskare som på ett avgörande sätt bidragit till vårt vetande, har varit personligt bekännande kristna.
Läs och tänk!
Henrik
av
Henrik Perret |
Kategorier:
Kyrkan, Päivi Räsänen |
Kommentarer inaktiverade för Fråga i tiden
Julkaisen Teuvo. V. Riikosen luvalla osan hänen pitämästään puheenvuorosta kirkolliskokouksen syysistunnossa.
Mielestäni hänen puheenvuorossa on paljon ajattelemisen aihetta ja sopivaa tekstiä isänpäivän alla. (Lue koko puheenvuoro www.evl.fi -sivulla).
Oman puheenvuoroni pääteema onkin tässä. Miten suomalaisella miehellä menee kirkossa ja kirkon ulkopuolella. Olen tätä taustaa vasten käynyt tämän kirjan aivan perinpohjaisesti läpi. Heti alkuun sanon, että tämä ei ole salaliitto suomalaisia naisia vastaan.
Sivulla 134 puhutaan varhaisnuorisotyön osallistumismäärien laskusta, jota ei voi tulkita pelkästään ikäluokkien pienenemisellä, kun laskua on yhdeksän prosenttia. Sama on nähtävissä partiotoiminnassa. Sivulla 43 puhutaan ateistiksi ilmoittautuneista, joista kaksi kertaa enemmän on miehiä kuin naisia. Sivulla 60 mainitaan aikuisena kastetuista, joista miehet ovat vähemmistöä kun enemmän aikuisena kastettuja on naisia. Sivulla 64 puhutaan kirkosta eronneista tai sitä harkitsevista, joista enemmistö on miehiä. Sivulla 35 aktiivisesti Raamattua lukevista enemmistö on naisia. Perheneuvonnan asiakkaista sivulla 160 miehiä on 40 % ja lähetystyössä sivun 224 mukaan 36 % on miehiä. Sitten hälyttävä luku: sivulla 284 nuoriso ja diakoniatyön alalle hakeutuvista enää vain 16 % on miehiä. Teologisissa tiedekunnissa tilanne on vähän parempi, kun 30 % hakijoista on miehiä. Tämän seurauksena uusista papeista 40 % on miehiä. Seurakunnan työntekijöistä miehiä on enää 29 %, siis naisia 71 %. Kirkkovaltuustoissa sivulla 332 miehiä 44 %, seurakuntaneuvostossa melkein päästään tasoihin, 49 %.
Hyvät ystävät, ei ole ihme, että sivulla 303 alhaalla sanotaan: miesten rekrytointiin on kiinnitettävä huomiota. Onko tässä sitten mitään missä miehet pärjäisivät? Vastaus on, sivulla 280 kerrotaan, että kertomuskaudella annettiin papeille kahdeksan varoitusta ja määräajaksi erotettiin 15 pappia, kaikki olivat miehiä. Ei ihme, että sivulla 378 sanotaan, että vangeista miehiä on 93 %. Kertomuskaudella erosi kahdeksan pappia, heistä miehiä oli kuusi ja ilmeisesti kaksi naista, jotka ovat nähneet tämän onnettoman miehen osan, ja eronneet lojaalisuudesta näitä miehiä kohtaan. Onko mies missään voitolla? Yksi kohta löytyy, sivulla 46, eikä ihme, kaiken tämän jälkeen lähes puolet eli 46 % miehistä ajatteli kuoleman merkitsevän kaiken elämän päättymistä. En yhtään ihmettele tällaisten tilastojen jälkeen.
Arvoisat ja kunnioitetut naiset, kaikesta muusta me miehet olemme valmiit luopumaan, mutta emme hautapaikasta.
Mikä on johtopäätös? Miehillä menee tällä hetkellä yhteiskunnassa huonosti. Jorma Ollila kiinnitti tähän huomiota pari vuotta sitten. Armeijan kutsunnoissa yhä useampi mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Raaoissa väkivaltarikoksissa miehet loistavat lööpeissä. Samanaikaisesti olemme huolestuneet, jos yksi rauhanturvaaja kuolee kriisinhallintatehtävissä. Asiasta nousee suurempi häly kuin niiden kahden kolmen tuhannen miehen kohdalla, jotka vuosittain kuolevat alkoholin väärinkäytön seurauksena. Me osaamme verkostoitua, käyttää tekniikkaa, me tunnemme trendit, visiot ja missiot, mutta me emme enää tunnista sitä pientä poikaa ja murrosikäistä nuorta, jonka syrjäytyminen alkaa jo ennen täysi-ikäisyyttä. Kun hän täyttää 18, olemme jo menettäneet hänet. Yhteiskuntaamme on tullut kokonaan uusi ilmiö, jota kuvaan kahdella sanalla, ”kasvoton ahdistus”. Samanaikaisesti miehet loistavat poissaolollaan monista seurakunnan tilaisuuksista, ainoa missä heitä näkyy, on kapakat, urheilukilpailuiden katsomot, muut vastaavat ja kuntien luottamustoimet. Mikä avuksi ja ehdotus.
Ensiksi, nyt on satsattava perinteiseen poikatyöhön poikien ehdolla. Edesmenneen Sulo Karpion sanoin ”jokainen poika on voitettava Kristukselle”. Siis reipasta toimintaa, vauhtia ja vipinää, johon tuodaan Kristuksen evankeliumi. Toiseksi, kirkon tulisi nyt oikeasti kuunnella niitä, joilla on kokemusta miesten tavoittamisesta. Virassa olevat sotilaspapit saavat enemmän aikaan kuin mitkään mainostoimistojen tekopirteät kampanjat. On myös oikeasti kuunneltava niitä, jotka tekevät seurakunnissa yhteistyötä esimerkiksi urheilutoiminnan kanssa sekä niitä kristillisiä herätysliikkeitä, järjestöjä, jotka tekevät selkeän kohdennetusti miestyötä. Kolmanneksi kirkon on kiinnitettävä huomiota käyttämäänsä kieleen, se on liikaa pikkusievää lepertelyä ja heliseviä vaskia, joista mies on yhtä pihalla kuin Jurvan susi. Neljänneksi on oikeasti mietittävä miehille tarkoitettuja toimintamuotoja, onko toiminta miesten ehdoilla, joissa miehillä on konkreettista toimintaa, joissa heihin luotetaan ja joissa heidän maallikkoaktiivisuutta oikeasti arvostetaan.
Lopuksi: Kirkon nelivuotiskertomus antaa mielestäni erinomaisen kuvan kirkkomme tämänhetkisestä tilanteesta. Kirja kuvaa hyvin toimintaympäristön muutokset, esittelee työalat ja osaa tarkkaan laskea tilastot. Sen pohjalta on helppo tehdä strategisia valintoja. Sitä ennen on hyvä muistaa, mitä se strategia tarkoitti. Sehän on sotaterminologiaa, jonka ydin on ”älä anna tulla yllätetyksi itseäsi”. Suomalainen mies on jo monta kertaa yllättänyt kirkon olemalla poissa. Tällä vauhdilla voimme muutaman kymmenen vuoden kuluttua perustaa kirkkomuseon, johon sijoitetaan se viimeinen seurakuntamiehen jäämistö muistoksi tuleville sukupolville ajasta, jolloin kirkossa on nähty vielä yksi mies.
Lopussa sivulla 389 on pieni lause, josta lainaan vain alkuosan: ”Vaikka hengellisen elämän syvin olemus ei avaudu inhimilliseen arviointiin”. Näinhän se on, kyse on yhdestä sanasta, joka esiintyy tässä kirjassa, mutta sen lopussa on aina toinen sana, sana, ”liike”. Itsenäisenä sana herätys ei ole. Siis herätys. Olisiko siitä nyt apua. Palkkaisimmeko jonkun hiippakuntakonsultin asiaa valmistelemaan, vai merkitsisimmekö asian vain tiedoksi kirkkohallitukselle. Voimme tehdä molemmat, mutta niillä ei ole merkitystä, koska herätys on asia, joka annetaan. Emme sitä ota, emme sitä suunnittele, mutta jos Jumala armossaan näkee, se voidaan antaa.
Kokemuksesta ja kirkon historiasta tiedämme, että usein herätyksiä edeltää kolme asiaa: Ensimmäinen asia on rukoileva äiti. Kyseessä voi olla myös rukoileva isä, setä, täti, ukki tai mummi tai kuka tahansa, mutta olisiko nyt aika rukoilla vanhan körttivirren sanoin: ”Ah vuodata Herra jo henkesi ja herätä nuoriso Suomen” vai tyydymmekö entisen miehen lähetysrukoukseen: ”Herra, tässä olen, lähetä joku sisar”. Olisiko nyt rukouksen aika, Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua.
Toiseksi Jumalan sanan opetus. Hengellisiä herätyksiä on usein edeltänyt voimakas kristillinen kasvatustyö ja Jumalan sanan opettaminen. Kirkko on liikaa ulkoistanut systemaattisen Raamatun opetuksen oman kirkkomme ulkopuolisille tekijöille. Muutamia herätysliikkeitä, yhdistyksiä, joitakin paikallisseurakuntia lukuun ottamatta Raamatun opettaminen kirkossamme on luokattoman heikkoa. Jumalan sana synnyttää uskoa ja uutta elämää eli herätystä.
Kolmanneksi ja viimeiseksi. Kuritettu kansa. Aina silloin tällöin kun kansalla on mennyt huonosti, seurakuntien sanoma saa kaikupohjaa. Onko niin, että meillä menee kuitenkin kirkkona liian hyvin. Olemmeko pöhöttyneet taloudelliseen vakauteen, työntekijöiden määrään ja asemaamme yhteiskunnassa. Onko niin, että meitä ei ole vielä kuritettu tarpeeksi. Vain siitäkö voi nousta rukous, jossa uskomme Herramme – Malmivaaran sanoin – ”nostavan kansamme kuoleman yöstä”, jotta taivaasta maan yli tuulisi.
Ei voi muuta sanoa kuin: Aamen!
Henrik
P.S. Viittaukset liittyvät kirkkomme nelivuotiskatsaukseen.
Henrik
av
Henrik Perret |
Kategorier:
Kyrkan, Päivi Räsänen |
Kommentarer inaktiverade för Kirkolliskokouksessa puhetta miehestä
Namn: Henrik Perret